Globish University
maanantaina 25. helmikuuta, 2013Aalto-yliopistoon yhdistetty Helsingin kauppakorkeakoulu on ottanut pääasialliseksi opetuskielekseen englannin. Maisterin tutkintoa ei enää voi suorittaa suomeksi. Pitänee palata yli sata vuotta ajassa taaksepäin, kun sama tilanne vallitsi Suomen Suuriruhtinaanmaassa.
Suomen kielen tutkijat ovat vakuutelleet, että suomen kielen asema on vahvempi kuin koskaan. Niin varmaan onkin. Kyllähän he sen tietävät. Tällaisen tilanteen toteamiseen sisältyy kuitenkin aina varoitus: Sosiaalisilla instituutioilla on tapana saavuttaa kehityksensä huippu vähän ennen sortumistaan. Helsingin säätytalo rakennettiin vain vähän ennen kuin koko säätylaitos lakkautettiin.
Ruotsin kielen asema on Suomessa huonontunut romahdusmaisesti viime vuosikymmeninä. Sen paikan maan toisena kielenä on ottanut englanti. Fennomaanien ilo saattaa kuitenkin jäädä lyhytaikaiseksi. Ruotsiahan ei tuhoa itse asiassa suomen vaan englannin kieli, joka nyt on alkanut uhata myös suomen kielen asemaa. Niin totaalisesti englanti on jo vallannut nuorison ajattelutavat, että kielenvaihdon edellytyksistä alkavat yhä useammat täyttyä.
Sanalla ”kielitaito” tarkoitetaan nykyään englannin taitoa. Tämä puhetapa on vallinnut jo muutaman vuosikymmenen. Mieleeni on jäänyt Romanian vallankaappauksen päiviltä – yli 20 vuotta sitten – kuinka nuori suomalainen uutistoimittaja valitteli, ettei hän löytänyt mistään kielitaitoista haastateltavaa. Hän tarkoitti englannintaitoista, sillä ranskantaitoisen hän varmaan olisi löytänyt. Äskettäin jokin nuorisojoukko teki kohu-uutisen juopottelumatkastaan venäläisellä laivalla. Yksi moitteen aiheista oli, että laivan palveluskunta ei osannut englantia. Kenenkään mieleen ei tullut tarjota tarjoilijoille suomen kieltä, jota varustamon edustajan mukaan olisi osattu. Tätähän maahan muuttaneet yleisesti valittavat. Suomalaiset yrittävät puhua heille englantia, vaikka he haluaisivat harjoitella suomen puhumista. Suomen kielen sosiaalinen status on todella alhainen.
TV:stä sattui silmään kieliä käsitellyt ohjelma, jossa käsiteltiin mm. Ranskan vähemmistökielten huonoa asemaa. Lopuksi haastateltiin myös Ranskan (kieli)akatemian edustajaa. Hän puhui ensin arroganttiin ranskalaistapaan, kuinka iloisia maalaiset saavat olla, kun pystyvät keskustelemaan sivistyneiden pariisilaisten kanssa. Mutta lopuksi hän puhui asiaa: Kansanomaiset provinssikielet eivät meitä pelasta, kun Globish English jyrää. Siksi puolustus on rakennettava ranskan kirjakielen varaan. Voiko tätä kiistää?
Miten lienee? Eivätkö toisaalta juuri ne, jotka käyttävät sivistynyttä yleiskieltä, ole niitä, jotka herkimmin vaihtavat kielensä englantiin? Provinssimurteita puhuvat juntit saattavat pitää sitkeimmin kiinni kielestään. Ei englanti ole heille vaihtoehto. Puhe kansan kahtiajakautumisesta saattaa pitää paikkansa, vaikka siitä puhujat yleensä tarkoittavat tuloeroja ja muita aineellisia asioita. Taidamme palata vuosisadan takaisiin kielioloihin, muuttujat muuttaen. Tilanne, jossa oppineistolla on eri kieli kuin rahvaalla, lienee Euroopan valtioista kunnolla säilynyt vain Luxemburgissa. Kohta se on palannut kaikkialle.
Pari vuotta sitten Suomen kielen lautakunta vetosi korkeakouluihin, että ne säilyttäisivät suomenkielisen opetuksen. Kuten jo silloin tällä palstalla totesin, siinä ei vetoomukset ja ohjelmat paljon auta. Asia on mitä suurimmassa määrin käytännöllinen. Meillekin halutaan yliopistoihin ulkomaalaisia opettajia ja oppilaita. On mahdoton ajatus, että he sitä varten opettelisivat suomea.
5. huhtikuuta 2013 kello 19.34
Kielisukulaisuus ja ”eurooppalaisuus”
Perälän mukaan Niinistö on sanonut, että ”jollei olisi eurooppalaisuutta, niin mitäs me olisimme?” En tiedä, mistä yhteydestä se on tempaistu esiin, mutta en väittäisi, että se olisi ”ns. hyvä kysymys”. Mutta hyvä vastaus olisi: olisimme suomalaisia.
Sillä mitä on tämän päivän fraasi ”eurooppalaisuus”? Summittainen nimitys osasta jokapäiväistä elämää, joka vallitsee osassa alueesta väliltä Ural–Grönlanti ja Ruija–Bosborus. Ruotsalaisiakaan emme ole ”enää”, ilman tai lainausmerkkien kanssa. Emme olisi sellaisiksi tulleet vielä vuosituhannessakaan. Herrakansa kun säilytti melko hyvin geneettisen puhtautensa 800 vuodenkin ajan. Sen sijaan että meidät olisi lopullisesti aivopesty melko lyhyessäkin ajassa niin kulttuurin kuin kielenkin suhteen osoittaa hyvä esimerkki itänaapurista. Sieltä nähtiin mitä voi tapahtua jo 70 vuodessa.
Ruotsalaisuudelta meidät onneksi pelasti Aleksanteri I jakaessaan Napoleonin kanssa Euroopan etupiireihinsä vuonna 1807 ja valloittaessaan Suomen 1809 -läntisten sankarien paetessa yli Pohjanlahden. Sitä ennen olivat Ruotsin sodat tuhonneet tuhansia kertoja enemmän suomalaisia kuin kielentutkijoita oli koskaan palellut ”Siperian kauheissa pakkasissa” kulttuuriamme jäljittäen. Kumpi oli suurempiarvoisempaa, päätelköön jokainen itse.
Ennen kuin vuosina 1809-1917 aloimme jälleen verestää slaavilaisia lainasanoja akkunasta leipään, oli suomen kieleen juurtunut ja juurtui vielä noin vuoteen 1870 ruotsista satoja lainoja. Osa näistä sitten kitkettiin, huushollista takkelperiin ja trekooliin. Koska ruotsista tuttu tooli sai vahvistusta vielä venäjän stulista, tehtiin siitä tuoli jne. Mikäli mahdollista, kaivettiin kuitenkin jostakin esiin aitosuomalainen vastike. Tseremissien kieltä ei oikein voinut käyttää geenipankkina. Toisin kuin tuhansia vuosia viljavien maiden ja lihapatojen äärillä rauhassa rikastuneet ruotsalaiset eivät tseremissit istukelleet jurtassaan tuoleilla.
Viron kieli ei ole kokenut kielireformaatiota vieläkään, vaan (kaupunki)porvarillinen sanasto on edelleen saksalaista perua. Viron muista sanoista 70-80% sen sijaan on suomalaiselle taatusti tutumpaa kuin ruotsin sanasto. Eli kysymys ”onko kielten kieliopillinen samankaltaisuus sen kummempaa sukulaisuutta” meni samantien yli laidan. Ei siis vain kieliopillinen.
Muutamien henkilökohtaisten tuttavuuksien perusteella voisin ehkä samaistua jonkin verran kommentissa mainittujen kroatialaisten kanssa. Sen sijaan en välitä yhteisestä ”eurooppalaisuudesta” sen paremmin eskimoiden, inuitien kuin Bulgarian, Slovakian ja Romanian tiettyjen etnisten vähemmistöjen kanssa, joihin on joka päivä kaduilla kompastua tai joille ei uskalla kääntää selkäänsä metrossa.
Eurooppa oli parin tuhannen vuoden ajan kulttuurin kehto ja siitä moni lapsi pomppii nyt elantonsa edestä ympäri maapalloa, ei välitä tietää missä kehtonsa on keinunut, nimittää itseään globalistiksi, maailmankansasalaiseksi. Tai siis ainakin ”eurooppalaiseksi”. Minä sanoisin yksinkertaisesti juurettomaksi.
Näin ollen kehto itse on hiljalleen kiteytymässä sarkofagiksi ja löytyy pian enää kiinalaisen Disneylandin jostakin nurkasta saavutustensa vierestä. Eurooppa ei ole degeneroitunut sisäsiittoisuuden takia. Eurooppaa ei pelasta sen ”yli-ikäisen väestön eläkkeiden maksamista varten” lähivuosikymmeninä EU:n toiveiden mukaan tuotettavat 200 miljoonaa ”muista maanosista” sen paremmin kuin korruptoitunut unioni itsekään. Eurooppa on yksinkertaisesti aikansa elänyt johtavana kulttuuri- ja talousmantereena. Nyt ovat isäntämaanosa-vuorossa Aasia, Afrikka ja Etelä-Amerikka.
Mutta ainakin voi tämä kansallistunnon nujertaminen, alemmuuskompleksinen, itsensä vain ”eurooppalaiseksi”tunteminen ja hillitsemätön kansainvaellus nopeuttaa, ja lopettaa tuskattomasti sen, josta ehdimme olla edes muutaman sukupolven ajan ylpeitä. Mikäli olemme optimisteja, toivomme, että jossakin on keinumassa uusi kulttuurin kehto ja siinä lapsi, joka ei ole, kuten ei ollut aikoinaan Kreikka ja Roomakaan, universaali, tasapäinen ja direktiivi-EU-eurooppalainen, vaan tunnustaa ja tunnistaa kansalliset juurensa. Vaikkapa ne suomalais-ugrilaiset.
8. huhtikuuta 2013 kello 11.26
Ei russofiliassa mitään pahaa ole, mutta eihän se edellytä selvien tosiasioiden kieltämistä.
Meidän kulttuuriset juuremme ovat Euroopassa, ei Siperiassa. Mitään omaperäistä suomalaista kulttuuria
ei oikein voi sanoa olevan. Maailmassa on ylisummaan vain harvoja todella erilaisia kulttuureita.
Omaperäisiä piirteitä on toki kaikilla kansloilla, mutta olennainen sisältö ja muoto
ovat yleensä yhteisiä muiden kanssa. Eurooppalaisen kulttuurin meille toivat ruotsalaiset, ei venäläiset.
Nyt tämä eurooppalainen kulttuuri kelpaa koko maailmalle, joka ahneesti sitä omaksuu.
Oli se hyvä tai paha, mutta näin vaan on.
Keisari Aleksanteri I:n suuri ansio oli, että hän pelasti meille ruotsalaisen yhteiskuntajärjestyksen ja kulttuurin,
eikä tuonut tänne venäläistä. Aika harva suomalainen nytkään vaihtaisi yhteiskuntaamme venäläiseen.
Kielisukulaisuus sisä-Venäjän kansojen kanssa on mielenkiintoista kulttuurihistoriaa,
mutta ei sillä ole ollut mitään vaikutusta meidän yhteiskunnallis-kulttuuriseen nykytilaamme,
jonka samanlaisuuden ruotsalaisen kanssa näkee jokainen Ruotsissa pistäytyjäkin.