Mikael Agricola -seuran syyskokous pidetään perjantaina 29.11.2013 klo 17-19 Turun yliopiston Porthan-salissa (Maaherran makasiini, Henrikinkatu 10).
Seuran jäsenet, tervetuloa!
Yury Shikalov & Tapio Hämynen:
Viipurin kadotetut vuodet 1940-1990.
242 s. Tammi 2013.
Saamamme käsityksen mukaan entisen Suomen Karjalan uudet asukkaat eivät tiedä juuri mitään asuinseutunsa historiasta, koska heille ei ole siitä kerrottu. Omat tietomme saman alueen neuvostovallan ajan historiasta ovat olleet yhtä hatarat, vaikka suuri osa suomalaisista on ainakin matkustanut alueen kautta. Ei ole ollut kirjallisuutta, josta tietoa olisi voinut hankkia.
Tilanteeseen on saatu merkittävä parannus, kun vastikään on ilmestynyt yleisesitys aiheesta. Sen pääasiallinen kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston venäläinen tutkija, tohtori Juri Šikalov, joka nykyiseen tapaan kirjoittaa nimensä latinalaisin kirjaimin englantilaisittain. Sekä suomen että venäjän kielen taitavana hänellä on ollut hyvät edellytykset aiheen tutkimiseen, kun venäläistä arkistoaineistoakin on jo ollut käytettävissä.
Monet suomalaisia Viipurin-kävijöitä ihmetyttäneet asiat saavat selityksen, joka tekee ilmiöt ymmärrettäviksi. Nykyään sanottaisiin, että oli haastava tehtävä asuttaa valloitettu alue eri puolilta laajaa Venäjänmaata haalitulla, jopa monikielisellä, osittain lukutaidottomallakin väestöllä, vieläpä kahteen kertaan. Asukkaat olivat vieraita toisilleen ja täydellisen juurettomia vieraassa maassa, josta eivät mitään tienneet. Vaikeuksia oli monenlaisia ja suuria. Tulokkaat totesivat tulleensa asutuille seuduille, joista asukkaat olivat hävinneet. Kaiken lisäksi se, mitä heille kerrottiin, ei joka suhteessa vastannut sitä, mitä he itse näkivät. Suomen Karjala oli ainoa valloitettu ja Neuvostoliiton suoraan hallintoon jäänyt alue, josta alkuväestö oli kokonaan poistunut, Itä-Preussia kaiketi lukuun ottamatta.
Vaikeuksia ei tietenkään vähentänyt, että kaikki piti tehdä Neuvostoliittoa pahasti runnelleen sodan jälkeisissä ankeissa oloissa. Sotahan jatkui Euroopassa vielä yli puoli vuotta toisen neuvostomiehityksen alkamisen jälkeen. Neuvostovaltiolla oli toki rutiinia tämäntapaisten jättiläisoperaatioiden organisointiin. Kun ottaa huomioon, kuinka suurpiirteisen brutaalisti neuvostomaata jo rauhan oloissa oli uudelleenorganisoitu, osaa itsekin kuvitella, ettei elämä neuvosto-Viipurissa pitkään aikaan voinut olla kovin ruusuista.
Tohtori Shikalov haluaa kumota sen käsityksen, että Viipuri(kin) olisi ollut lähes heitteille jätettyä takamaata. Kyllä Viipuriin investoitiin ja kiinnitettiin muutenkin huomiota. Siitä haluttiin tehdä teollisuus-, koulutus- ja kulttuurikaupunki. Tavoite myös jossain määrin toteutui aikaa myöten. Ettei se ohikulkijasta eikä asukkaistakaan aina siltä tuntunut, selittynee hallinnollisen komentotalouden yleisellä kaoottisuudella, tehottomuudella ja laatutason alhaisuudella, jotka koskivat koko Neuvostoliittoa. Viipuri oli 80-luvulla tärkeä ulkomaan satama ja siellä valmistettiin mm. tietokoneita.
Viipurin tärkeys on oikeastaan itsestään selvä. Sehän oli keskeinen osa Leningradin puolustusvyöhykettä. Siksihän se oli valloitettukin. Suomen raja oli Neuvostoliiton ainoa kapitalistisen maan vastainen maaraja Euroopassa. Jos historiaa luetaan vain Pietari Suuresta alkaen, ja vain valtiollisena historiana, Viipuri on vanha venäläinen kaupunki, jota ei voitu jättää naapurivaltion käsiin. (Pietari Suuri perusti uuden pääkaupunkinsa Ruotsin valtakunnan alueelle ja valtasi sille sitten suojavyöhykkeen. Suomalaisten mielestä hän rakensi sen suomalaisten asumalle alueelle. Venäjältä katsoen Ruotsi oli valloittanut nämä alueet, jotka oikeastaan kuuluvat venäläiseen valtapiiriin.)
Viipuri näin ollen vapautettiin jo talvisodassa. Vaikka se ei vielä ollutkaan ollut fascistien miehittämä, niin jonkinlaisten valkobandiittien kuitenkin. Uusien asukkaiden ei siten tarvinnut tuntea itseään valloittajiksi vaan vapauttajiksi. Viipurissa on ainakin vielä viime vuosikymmenellä juhlittu 20. kesäkuuta kaupungin fascistimiehityksestä vapautumisen vuosipäivää.
Shikalovin teos on Viipurista kiinnostuneille antoisaa luettavaa. Se sisältää paljon konkreettista tietoa, vaikka kokonaiskuvaan toki jää ristiriitoja. Mutta niitähän kaikissa yhteiskunnissa tuppaa olemaan. Esimerkiksi kuva vanhan rakennuskannan säilyttämisestä on edelleen ristiriitainen. Se on yhä suurelta osin tuhoutumisvaarassa, vaikka sillä on myös puolustajia. Niin on ollut koko ajan. Suomalaiset turistit ovat voineet panna merkille, että Viipurissa on säilynyt vanhoja rakennuksia enemmän kuin monessa muussa suomalaisessa kaupungissa, joita taloudellinen vaurastuminen on koetellut.
Toisaalta Shikalov kertoo, kuinka huolimattomasti, suorastaan tuholaismaisesti vanhoja taloja on kohdeltu. Muutamat sodan jälkeiset vuodet olivat yhtä tuhoisia kuin sotavuodet. Uudisrakentaminen tapahtui kuitenkin pääosin keskustan ulkopuolella. Kaupungilla oli sivistyneitä arkkitehteja, jotka saivat keskustan tuhoamisen estetyksi. On myös laadittu suojeltujen rakennusten luetteloita. Esimerkiksi Monrepos on tällaiselle listalle päässyt, mutta sitä oli kohdannut aikamoinen vandalismi jo v. 1940. Nythän sitä tiettävästi taas ruvetaan kunnostamaan.
Jatkosodan jälkeinen asuttaminen tapahtui erilaisessa tilanteessa kuin v. 1940. Sodan jälkeen kaikkialla oli työvoimasta suuri puute ja siitä pidettiin joka paikkakunnalla kiinni. Asukkaiden saaminen kaupunkiin olikin paljon hitaampaa kuin talvisodan jälkeen. Tällä oli vaikutusta myös väestön laatuun. Mukana oli kaikenlaisia seikkailijoita. Mustan pörssin kaupalla luotiin pohja koko neuvostoaikaiselle varjotaloudelle.
Shikalov mainitsee myös Agricolan patsaan lainatessaan erästä O.W.Kuusisen helmikuussa 1941 saamaa kirjettä. Siinä mainitaan esimerkkinä arvokkaiden taideteosten tuhoamisesta, että Agricolan patsas oli kuopattu maahan, koska arvovaltaiset henkilöt pitivät sitä neuvostokaupunkiin sopimattomana. Itse muistan kuulleeni radiosta arkistoäänitteen syksyltä 1941, kun ensimmäinen suomalainen radioreportteri pääsi vallattuun kaupunkiin. Kuvaillessaan, mitä näki, reportteri mainitsi mm. Agricolan patsaan tyhjän jalustan. Hän tuntui pitävän itsestään selvänä ja tunnettuna asiana, että sen olivat hävittäneet venäläiset. Lopullista totuuttahan ei tiedetä vieläkään. Yllättäen suomalainen ja venäläinen aikalaiskäsitys olivat samanlaiset.
Tekijä lopettaa kirjansa optimistisesti. Väestön juurettomuudesta alkanut villin lännen meininki on väistymässä. (Väistynyt on myös neuvostovalta, joka esti mielekkään taloudellisen toiminnan.) Nykyinen nuori sukupolvi tuntee jo kaupungin omakseen ja pyrkii siihen, että kotikaupungista tulisi taas kaunis ja arvostettu eurooppalainen kaupunki. He ovat myös kiinnostuneita kaupungin historian eri aikakausista. Kaupungin suomalainenkin menneisyys alkaa olla pieni osa kaupungin identiteettiä.
Täydennetty 2.12.13
Mikael Agricola -seura ja Matka-Hermes järjestivät kolmipäiväisen Viipurin-matkan 17.-19.8.2013.
Seuran kannalta pääkohde oli tuomiokirkon kaivaustyömaa. Siellä oli uusi kaivanto ja kaivausten johtaja Aleksander Saksa nuorine apulaisineen. Hän oli innostunut uusista löydöksistä ja esitteli suunnitelmaansa työn jatkamisesta. Työtä voitaneen jatkaa vielä pari viikkoa tänä kesänä. Tuloksista saadaan varmaan aikanaan asiantuntijain raportteja. Saksa oli innostunut Viipurin arkeologisista kaivauksista yleisestikin. Hän katsoo, että kuva Viipurin asemasta keskiaikaisella Itämerellä on niiden ansiosta selkeytynyt. Kuten odottaa saattaa, kauppayhteyksiä tuntuu olleen luultua enemmän. Tehtyjä kaivauslöytöjä saadaan pian näytteille syyskuussa avattavaan arkeologiseen museoon, jolle on kunnostettu näyttelypaikka taidemuseon vieressä olevaan vanhan
Bastionin ruutikellariin.
Toinen asia, josta tohtori Saksa kantoi huolta, on Viipurin vanha kaupunki. Pikasilmäykselläkin huomaa, että se alkaa olla huolestuttavan huonossa kunnossa. Jollei sen suhteen piakkoin ruveta tositoimiin, saamme varmaan lisää uutisia raivatuista kortteleista, joihin rakennetaan uusia taloja. Yksi kunnostushanke on lopultakin ilahduttavasti edistynyt: kirjastotalo, jonka kunnostukseen on saatu Maailmanpankin (IBRD) rahoitusta. Talo oli vielä kokonaan paketissa ja työmaa-aidan ympäröimä. Ainoa kohta seinää, jonka pystyin näkemään, oli pääsisäänkäynnin ympäristö. Siinä oli paljas tiiliseinä, jota ei ollut vielä uudelleen rapattu. Tuntui mahdottomalta, että talo olisi valmis 19. lokakuuta, jolloin presidenttien Putinin ja Niinistön on määrä tulla sitä vihkimään. (Nyt luen Ilta-sanomista, että Putin on aikaisemmin kutsunut avajaisiin presidentti Halosen, joka on vakuuttanut tulevansa. Lehdessä kerrotaan Viipurista saatujen tietojen mukaan ajankohdan olevan yhä auki.) Mutta kun työ joka tapauksessa valmistuu ennemmin tai myöhemmin, sitä kannattaa mennä katsomaan. Talo on myös sisältä vaikuttavan tyylikäs. Siistissä kunnossahan sitä ei ole kukaan nähnyt!
24. marraskuuta 2013 Helsingin sanomat kertoi, että kirjastotalon valmistumisjuhlaa oli vietetty edellisenä päivänä presidentti Tarja Halosen ja Venäjän presidentinhallinnon johtajan Sergei Ivanovin läsnäollessa. Viipuria ollaan ilmeisesti tosissaan yrittämässä valtion rahoittamaan ohjelmaan, jonka tarkoitus on kunnostaa historiallisia kaupunkeja. Vanhankaupungin rapistuvilla rakennuksilla ja varsinkin tuomiokirkon kellotornilla voi siten olla toivoa päästä kunnostettavaksi. (Tämä kpl lisätty 2.12.13.)
Kuulimme sellaisenkin tiedon, että Kostamuksen 30-vuotisjuhlien yhteydessä paljastetaan Kekkosen ja Kosyginin muistomerkki. Se on varmmaan ansaittua muistamista. Ainakin Suomessa kerrottiin aikoinaan, että kyseiset herrat onnistuivat ajamaan hankkeen läpi vastoin neuvostoasiantuntijoiden kantaa. Näiden mielestä heillä olisi ollut monta kannattavampaa hanketta toimeenpantavaksi.
Viipuriin on saatu IBRD:ltä toinenkin tärkeä remonttilaina, Monrepos´n rakennusten ja 33 hehtaarin puiston kunnostukseen. Tämä työ oli vielä suunnitteluvaiheessa.
Suhtautuminen kaupungin menneisyyteen on Viipurissa todella muuttunut neuvostoajoista. En saanut selville, vieläkö siellä juhlitaan kesäisin kaupungin vapautumista fascistimiehityksestä, mutta muuten suomalaisiin suhtauduttiin ilmeisen suopeasti. Kunnostetussa taidemuseossahan toimii nyt Eremitaasin pieni sivumuseo. (Rakennuksen suunnittelijalla Uno Ullbergilla näytti olevan kaupungissa nimikkohotelli.) Vaikka oli maanantai, jolloin museo normaalisti on kiinni, meille järjestettiin tilaisuus tutustua taidenäyttelyyn, jonka esittelytekstit olivat venäjäksi, englanniksi ja suomeksi. Vartijat osasivat muutamia hyödyllisiä fraaseja suomeksi.
Viipurin kaupungin nykyinen hallinto tunnustaa ruotsalaisen historiansa näkyvästi käyttämällä vaakunaa, jossa yläkentässä on Ruotsin kolme kruunua ja alakentässä W-kirjain. Sellaista ei liene käytetty suomalaisvallan aikana?
Matka-Hermes ajelutti meitä myös Kannaksella Terijoelle eli Zelenogorskiin saakka. Se alkaa olla jo Pietarin esikaupunkia. Kannaksen Riviera oli ahkerassa käytössä. Rannalle oli rakennettu Terijoki-niminen hieno hotelli-ravintola. Kannakselle näyttää taas syntyneen pietarilaisen herrasväen laaja huvila-asutus. Siellä Lenin käsi pystyssä vartioi niin upporikkaiden kerskahuviloita kuin tavallisten ihmisten tavallisempia mökkejä. Sama sarjatuotantolenin on Viipurissakin, oikein Punaisella torilla (ent. Punaisenlähteen tori). Neuvostoaikaisten nimien palauttaminen vanhemmiksi on Venäjällä kokonaan loppunut. Niinpä Viipurinkin keskeiset kadut ovat kovin Lenin- ja Leningrad-pitoisia.
Varsinainen retkikohteemme oli luonnollisesti Agricolan kuolinpaikka, jossa tapasimme paikan uskollisen hoitajan Juri Ogloblinin. Muistokivi ja -mökki ovat siistissä kunnossa. Rannalle on syntynyt vapaamuotoinen leirintäalue. Siitä ei tähän saakka tunnu olleen haittaakaan, jollei lievää roskaamista lasketa. Voisi toivoa olevan hyötyä. Onhan Agricolan muistopaikka tavallaan vartioitu. Muuten se olisi täysin asumatonta seutua. Paikalle tuova tie oli turhan kuoppainen. Hiekkamaastossa sen tasoittaminen olisi helppoa. Hanke onkin kuulemma vireillä.
Viipurissa oli lauantaina 17.8. Viipuri-päivä, joka vaikutti saman tapaiselta kaupungin nimikkopäivältä, joita meilläkin harrastetaan. Maanantaina oli ortodoksikirkon edustalla sadon siunaamisjuhla. Kirkontorilla oli juures- ja hedelmäsatoa myös myytävänä. Venäjän kirkossa (toisin kuin Suomen ortodoksikirkossa) liturgia lauletaan kirkkoslaaviksi, joka vastaa Rooman kirkon latinaa. Puolalainen paavihan määräsi, että liturgiankin pitää olla kansankielinen. Seuraava, saksalainen paavi on tiettävästi osittain peruuttanut määräyksen. Venäjän kirkossa ei taida toistaiseksi olla tällaisia modernisointiongelmia. Minusta eloisa kellojen soitto on venäläisten kirkonmenojen miellyttävimpiä puolia.
Majapaikkamme oli suomalaisille tuttu, vuonna 1982 valmistunut, modernia neuvostoarkkitehtuuria edustava, muodollaan laivaa esittävä Ystävyys-hotelli (Družba), jota oli pidetty hyvin kunnossa.
Mikael Agricola -seura osallistuu tänäkin vuonna Turun kansainvälisille Kirjamessuille, jotka pidetään 4.-6.10. Turun messu- ja kongressikeskuksessa.
Löydät seuramme messuosastolta B/12.
Perjantaina 4.10. Kuistilla on mielenkiintoista Agricolaan liittyvää ohjelmaa:
13.30-14.00 Professori Kaisa Häkkinen ja dosentti Terttu Lempiäinen Turun yliopistosta puhuvat aiheesta ”Agricolan runot, kasvit ja linnut”.
16.20-16.40 Professori Markus Hiekkanen ja Venäjän Tiedeakatemian johtava tutkija Aleksanteri Saksa sekä arkkitehti Panu Savolainen luovat katsauksen aiheeseen ”Viipurin vanhan tuomiokirkon menneisyyttä tutkimassa”.
Lisätietoa messuista löytyy täältä.
Nähdään Turussa!
Tieteiden talossa Helsingissä vietetään 7.9. klo 10-15 Viipuri-tutkimuksen päivää. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran järjestämän tapahtuman aiheena on Viipurin tulevaisuus.
Venäjä ja Viipuri elävät murrosvuosia. Suomessa toimivien Viipuri-harrastajien kannalta tilanteessa on paljon myönteisiä kehityspiirteitä. Viipurin aktiivi-ikäinen väestö on siellä syntynyttä ja suhtautuu avoimen uteliaasti kaupunkinsa monikulttuuriseen historiaan. Myös valtakunnalliselta tasolta on alettu pitää huolta Viipurista, mistä kertovat Taidemuseoon, Kirjastoon ja Monrepos’hon tehdyt suuret satsaukset. Vanhan kaupungin uudisrakentaminen on alkanut. Tulevaisuutta koskeva tieto tarkoittaa vaihtoehtoisten skenaarioiden arviointia. Tänä vuonna VSKS:n tutkimuspäivä fokusoi tulevaisuuteen, erityisesti kulttuurin näkökulmasta.
Lisätietoa päivän ohjelmasta löytyy täältä.
Mikael Agricola -seura ja Matka Hermes järjestävät 17.-19.8.13 tutustumismatkan Viipurin vanhan tuomiokirkon arkeologisille kaivauksille ja Viipurin uuteen arkeologiseen museoon. Tarkoitus on osallistua myös 19.8. vietettävän Viipurin päivän ohjelmaan.
Sitovat varaukset ja viisumianomukset matkanjärjestäjälle 30.7. mennessä.
Matkaohjelma ja matkanjärjestäjän tiedot löytyvät täältä: Matkaohjelma Viipuri 2013
Kuva: Raimo Kesonen
Edellisten vuosien tapaan seuramme teki tänäkin vuonna kevätretken. Pari vuotta sitten olimme idässä Novgorodissa ja viime vuonna etelässä Wittenbergissä. Tänä keväänä suunnistimme länteen, Keski-Ruotsiin.
Matkan teknisen puolen hoiti vuosien kokemuksella turkulainen Matka Hermes, jonka johtajapariskunta Raimo Kesonen ja Marianne Ginström olivat kotoisena isäntäparina matkalla mukana. Osallistujat olivat tutkijoita, opiskelijoita ja eläkeläisiä emerituksia. Kaikkiaan mukana oli 35 henkilöä eri puolilta Suomea.
Matkan reitti ja ohjelma oli suunniteltu tiiviiksi: Turusta yön yli laivalla Tukholmaan, josta Sigtunaan, josta Uppsalaan, jossa yöpyminen ja käynti Vanhassa Uppsalassa ja yliopiston kirjastossa ja sieltä Strängnäsiin, josta Tukholman kautta iltalaivalla yön yli Turkuun.
Matkanjohtaja professori Jyrki Knuutila Sirpa-puolisoineen liittyi ryhmään Sigtunassa. Jo matkalla Sigtunaan arkeologi Markus Hiekkanen pohjusti sitä varhaisen keskiajan historian hajanaista kuningaskuntien ja maakuntien voimakenttää, josta aikanaan kasvoi Kalmarin unionin ja Kustaa Vaasan ajan valtakunta.
Sigtunan Kuninkaankartanon alueella kuultiin monia kiinnostavia yksityiskohtia rahapajasta ja ruutukaavoista. Pietarinkirkon jykevät kiviset rauniot ja Marian sekä Olavin kirkon kirkkopihat ja Dominikaaniluostarin kiviaidat puistoineen kertoivat myös yhteyksistä Suomeen.
Olihan tuon Sigtunan Dominikaanikeskuksen priorina aikanaan Martin Skytte, Hauhon Skyttälän talon poika, joka toimi Mikael Agricolan aikana 1540-luvulla Turun piispana.
Antoisan Sigtunaan tutustumisen jälkeen suunnistettiin kauniiden maisemien läpi Uppsalan yliopiston kirjastoon. Kirjastossa oli esillä dokumentteja kirkon toiminnasta Suomessa ajalta ennen reformaatiota, mm. käsinkirjoitettu katkelma evankeliumikirjasta sekä
suomenkielinen jumalanpalvelusjärjestys ja käsikirja Mikael Agricolan ajalta. Dokumentit ovat erittäin merkittäviä. Esimerkiksi evankeliumikirjan katkelma ja messu- ja käsikirja osoittavat, että reformaatio oli useampien henkilöiden toimeenpanema ja reformaatiosta ovat näin ollen vastuussa muutkin kuin Mikael Agricola. Uppsalan kirjastossa on esillä myös piispa Tuomaan kirjastostaan lahjoittama kirja 1200-luvun alkupuolelta, Pyhän Henrikin hetkipalvelukseen liittyvä saarna ja Uppsalan kokouksen päätösasiakirja 1500-luvun lopulta, jossa Ruotsi sitoutui Augsburgin tunnustukseen.
Professori Kaisa Häkkinen tutustutti matkalaiset uudemman tutkimuksen avaamiin näköaloihin kirjoitetusta suomen kielen kirjallisista
lähteistä, joita oli jo ennen Agricolan kirjallisia töitä. Edelleen riittää vertailevalla kielentutkimuksella töitä kokonaiskuvan hahmottamisessa
maakuntalakien ja esim. Kristofferin maalain käännöstöistä.
Yliopiston lehtori Terttu Lempiäinen johdatteli Carl von Linnen puutarhassa keskellä Uppsalaa mielenkiintoisiin historiallisiin yhteyksiin ja erikoiskasvistoon.
Sunnuntai-aamuna osallistuimme Uppsalan massiivisen tuomiokirkon sivukappelissa aamumessuun ja veisasimme päätteeksi
oman virsikirjamme helluntaivirren ”Kosketa minua henki, kosketa kirkkaus…”.
Matka jatkui Vanhaan Uppsalaan, jossa Markus Hiekkanen kertoi paitsi viikinkiaikaisten kuningaskumpujen historiaa myös syitä
siihen, miksi kirkollinen keskus aikanaan siirtyi Sigtunasta Uppsalaan. Jos Vanhan Uppsalan jykevätorninen pienempi tuomiokirkko jäi aikoinaan sivuun, niin sitäkin suurempaan kansalliseen merkitykseen kohosi Uppsalan uusi, ranskalaista
gotiikkaa edustava arkkipiispan kirkko. Sen monissa sivukappeleissa on valtakunnallisia taideaarteita ja pääalttarin takana kuorissa Kustaa Vaasan ja hänen vaimojensa sarkofaaki.
Vielä oli jäljellä matka Mälaren-järven eteläpuolelle Strängnäsiin, jossa aikoinaan Kustaa Vaasa antoi valtakirjat Mikael Agricolalle ja Paavali Juusteenille, josta tuli Viipurin hiippakunnan uusi piispa 1554. Strängnäsin tuomiokirkon rakenteen ”alkuneliö” on Hiekkasen mukaan
esikuva Ruotsin keskiajan kivikirkkojen tilaratkaisuille. Kirkko edustaa tyyliltään saksalaista gotiikkaa. Se on kooltaan Turun tuomiokirkon kokoluokkaa ennen sen laajennusvaiheita.
Tulomatkalla Tukholman satamaan Kaisa Häkkinen kertoi lisää ennen Agricolan aikaa syntyneestä suomenkielisestä käännöstyöstä
Ruotsin puolella, liturgisten tekstien ja lakitekstien uusista löydöistä ja tulkinnoista. Matkanjohtaja Jyrki Knuutila valotti vielä Ruotsin luterilaisen kirkon luonnetta kautta aikain valtiosidonnaisempana kansankirkkona kuin
esimerkiksi luterilainen kirkko Suomessa on.
Matkalla koettiin monia avoimia ja kiintoisia keskustelutuokioita, joita ei ole tässä matkaraportissa. Mikael Agricola -seura sai ilmeisesti myös joitakin uusia jäseniä. Kysymys lensi jo bussissa: ”Mihin ilmansuuntaan ensi vuoden keväällä?” Jos pohjoiseen, niin Närpiön kirkkoon, joka on ainut Agricolan piispana vihkimä kirkko Suomessa.
Ossi Haaramäki
Teol. tri
Nurmo
Meille on opetettu, että Suomessa kansa on ollut lukutaitoista ensimmäisten joukossa, jollei suorastaan ensimmäisenä. Yleisenä taustana on kaiketi ollut luterilainen oppi, jonka mukaan ihmisten pitää voida itse lukea Jumalan sanaa eikä vain kuulla, miten papit sitä selittävät. Tämä on tuntunut loogiselta.
Minussa uskomus suomalaisista lukutaidon pioneereina on vuosikymmenien mittaan alkanut horjua. Nykyään luulen sen perustuvan aika paljon tietämättömyyteen siitä, miten asiat ovat muualla Euroopassa olleet. Epäilykseni saivat uutta vahvistusta, kun äskettäin sain tilaisuuden käydä Itävallassa. Turistioppaissakin kerrotaan, että Pyhän Roomalaisen valtakunnan keisarinna Maria Theresia sääti oppivelvollisuuden perintömaissaan jo 1700-luvulla. Jo aikaisemmin olin tiennyt, että Preussissa se oli säädetty myös 1700-luvulla, mutta se oli sentään evankelinen kuningaskunta. Mutta että läpikatolisissa Itävallan perintömaissa, joissa Lutherin reformaatio oli torjuttu!
Suomessa säädettiin oppivelvollisuus vasta itsenäisyyden aikana 1922. Taisimme olla Euroopan viimeisiä maita siinä asiassa. Kuinka se on mahdollista? Olihan autonominen Suomen suuriruhtinaskunta sentään olemassa vuodesta 1809. Hyviä selityksiä on maallikonkin helppo keksiä. Säädös olisi aikaisemmin ollut mahdoton keisarin kielteisen kannan vuoksi. (Suomen uudenaikaisella eduskunnallahan ei ollut mitään lopullista päätösvaltaa, joka yleensä unohdetaan, kun eduskuntauudistuksen ainutlaatuisuutta ihastellaan.) Oppivelvollisuus olisi epäilemättä ollut myös epärealistinen. Mutta kuinka realistinen se mahtoi olla muualla? Onko kyse ehkä siitä, että meillä lait on ollut tapana ottaa kirjaimellisesti todesta? Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että missään kulttuurissa lakeja ei säädetä, jollei asiaa pidetä tärkeänä. Valistunut keisarinna Maria teki monia muitakin uudenaikaisia uudistuksia. Sen kunniaksi hänen jälkimaineensa on Wienissä ikuistettu näyttävästi. Ei hänen menestystään ole mikään lasikatto estänyt.
Suomen kansan lukutaidosta on ilmeisesti myös luotu epätodellinen käsitys. On vedottu siihen, että naimisiin ei päässyt, jollei osannut lukea. Ei ole taidettu kiinnittää huomiota siihen, että entisaikaan lukutaitoa katsottiin olevan kahdenlaista: osattiin sisältä tai ulkoa. Jos oli oppinut ulkoa vaaditut kristinopin pääkappaleet, pidettiin sillä tavoin lukutaitoisena, että pääsi ripille ja naimisiin. Ei kriteerinä ollut tekninen lukutaito vaan tiettyjen asioiden omaksuminen. (Ei Mikael Agricolankaan motiivina ollut suomenkielisen kulttuurin edistäminen vaan kristinopin opettaminen kansalle, koska oli havainnut siinä suhteessa suuria puutteita.)
Kaunokirjallisuudessa on jonkin verran tietoja rahvaan lukutaidosta 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Se mitä itse muistan lukeneeni, ei tue käsitystä lukutaidon yleisyydestä. Kuinka päin Aleksis Kiven kertomus Jukolan veljesten tuskaisesta taipaleesta opinkäynnin kivisellä saralla olisi ymmärrettävä? Vaikea sanoa, kun hän ei ollut sosiaalinen realisti vaan kansallinen idealisti, joka halusi kannustaa kansaansa opin tielle.
Loppu hyvä, kaikki hyvin. Aina ei tarvitse olla ensimmäisenä yrittämässä päästäkseen hyvään tulokseen.
Ministeri JAAKKO NUMMINEN piti Mikael Agricola -seuran kevätkokouksen yhteydessä 5.4.13 esitelmän Karjalaan ja Venäjälle jääneiden sotavainajien muiston vaalimisesta 1990-luvulta lähtien. Tilaisuus oli järjestetty yhdessä Turun yliopiston kanssa. Julkaisemme tässä lyhennelmän Nummisen mielenkiintoisesta esityksestä.
Jaakko Numminen esitelmöi Mikael Agricola -seuran kevätkokouksen yhteydessä 5.4.2013
Suomen asukasmäärä oli toisen maailmansodan vuosina vajaa neljä miljoonaa henkeä. On väitetty, että Suomessa oli aseissa suhteellisesti enemmän miehiä kuin missään muussa toiseen maailmansotaan osallistuneessa maassa, peräti 12,3 prosenttia väestöstä. Me menetimme talvisodassa ja jatkosodassa paljon miehiä ja osin nai-siakin; kaatuneita oli noin 86 000. Sotien välittömänä seurauksena suomalaisia on arvioitu kuolleen kaikkiaan noin 93 300 henkeä.
Muista sotaa käyvistä maista poiketen suomalaiset kaatuneet pyrittiin kaikissa niissä tapauksissa kun se vain oli mahdollista hautaamaan kotiseudun multaan. Tämän seurauksena Suomen pienten puukirkkojen äärellä ovat pitkät sotilashautojen rivit. Tämä on lähes ainoalaatuista koko maailmassa. Yleensä sotavainajat ovat haudattuina suurilla taistelukentillä.
Suurin osa suomalaisista sankarivainajista pystyttiinkin hautaamaan kotiseudulle, mutta silti huomattava osa jäi kentälle. Taistelukentälle jääneiden tai tuhoutuneiden tahi muutoin kadonneiden yhteinen lukumäärä arvioitiin 1990-luvulla tehdyn tarkistuslaskennan perusteella lähes 13 000:ksi. Noin viisituhatta heistä kaatui tai katosi kesällä 1944. Teoreettisesti arvioitiin, että 1990-luvulla aloitettujen etsintöjen kohteina saattoi olla 4 000 – 5 000 kentälle jäänyttä suomalaista kaatunutta. Kun Venäjälle luovutetun alueen sankarihautoihin on haudattuna noin 8 000 vainajaa, merkitsee tämä, että 1990-luvun alussa aloitettu sotavainaja-toiminta kosketti viidettä osaa viime sodissa kaatuneista.
Monina sodanjälkeisinä vuosikymmeninä Suomessa tiedettiin ja muistettiin Karjalan maastossa lepäävät sotavainajat. Heidän etsimisensä ja löytämisensä kävi mahdolliseksi kuitenkin vasta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja uusi Venäjä syntynyt 1980-luvun ja 1990-luvun taitteessa. Heti tilanteen salliessa ilmeni sekä sotaveteraaneissa että sotavainajien omaisissa halua lähteä etsimään vainajien jäännöksiä. Heti ymmärrettiin, että toiminta piti ottaa viranomaisten valvontaan. Erityisen aloitteellisesti valtiovallan suuntaan toimi sotavankien yhdistys Sotavangit ry ja sen puheenjohtaja talousneuvos Teuvo Alava.
Karjalan maastoon ei kuitenkaan voitu lähettää puolustusvoimia. Näin asia tuli historiallisista muistoista vastaavan opetusministeriön hoitoon.
Opetusministeriö asetti ensin Lauri Kärävän johdolla Sotavainajatoimikunnan ja sittemmin vuonna 1993 Sotavainaja-asioiden neuvottelukunnan minun puheenjohdollani. Kun kuitenkin huomattiin, että työ ei pitemmän päälle ollut mahdollista ministeriön työnä, perustivat sotien muistoa vaalivat kansalaisjärjestöt vuoden 1998 alussa Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:n, jonka puheenjohtajana minä jatkoin vuoteen 2002 saakka. Minun jälkeeni on puheenjohtajana toiminut eläkkeellä oleva puolustusministeriön hallitusneuvos Pekka Pitkänen. Häntä on avustanut yhdistyksen asiamiehenä Kirkkohallituksen aikaisempi virkamies Markku Kiikka.
Heti 1990-luvun alussa aloitettiin neuvottelut sotavainajatoiminnasta Venäjän viranomaisten kanssa – tässä auttoi aktiivinen suurlähettiläs Juri Derjabin. Neuvottelut osoittautuivat tuloksellisiksi, ja jo kesällä 1992 presidentti Boris Jeltsinin vieraillessa Suomessa allekirjoitettiin valtiosopimus sotavainaja-asioiden hoitamisesta Suomen ja Venäjän kesken. Sopimus teki mahdolliseksi molemminpuoliset vainajien etsinnät ja siirrot sekä muistomerkkien pystyttämisen. Valtiosopimuksessa edellytettiin myös Suomen ja Venäjän välisen yhteistyöryhmän asettamista.
Yhteistyöryhmän kokouksissa on käsitelty niin kaivauksia kuin muistomerkkejäkin, mutta myös sota-arkistojen käyttöä sotavainaji-en ja varsinkin sotavankien kohtaloiden selvittämiseksi. Tässä yhteydessä minulle selvisi, minkälaiset määrät kilometrejä Venä-jällä on toisen maailmansodan aikana syntyneitä arkistomateriaale-ja ja miten niiden avulla olisi mahdollista selvittää suomalaistenkin kohtaloita, jos vain resursseja riittäisi.
Suomalaisten sotavainajien systemaattiset etsinnät aloitettiin Karjalankannaksella kesällä 1992. Seuraavina vuosina ne ulotettiin Kannaksen lisäksi Laatokan pohjoispuoliseen maastoon, ja kesällä 1996 ja 1997 kaivaukset suuntautuivat myös Maaselän kannakselle ja Muurmannin radan läheisyyteen.
Varsinaisiin kenttäetsintöihin osallistui esimerkiksi kesällä 1997 noin sata eri ammattiryhmistä tulevaa vapaaehtoista, joista nuorimmat olivat asevelvollisuusikäisiä. Etsijöitä opastamassa oli eräitä sotiemme veteraaneja. Lisäksi valmistavaa arkisto- ja haastattelutyötä tekivät lukuisat muut kansalaiset.
Opetusministeriön hoitamissa etsinnöissä vuosina 1992—1997 löytyivät kaikkiaan 731 suomalaisen sotilaan jäänteet. Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen hoitamissa etsinnöissä seuraavina vuosina löydettiin edelleen kaikkiaan 414 kaatuneen jäänteet. Näin vuoden 2012 loppuun mennessä on etsinnöissä löydetty kaikkiaan 1145 suomalaisen sotilaan jäänteet. Henkilöllisyydeltään oli kyetty tunnistamaan kaikkiaan 317 sanakarivainajaa.
Sotavainajien löydetyt jäänteet siirrettiin Suomen puolelle. Päädyttiin ratkaisuun, että vainajat haudataan Lappeenrannan suureen sankarihautausmaahan. Ensimmäiset juhlalliset sankarihautajaiset pidettiin 1992. Ne ovat sittemmin toistuneet kahdeksan kertaa, toistaiseksi viimeiset vuonna 2010. Myös Joensuun suurella sankarihautausmaalla ovat olleet siunaustilaisuudet vuosina 1996 ja 1997.
Omaisten toivomuksesta muutaman tunnistetun sotavainajan maalliset jäännökset haudattiin kotiseudun sankarihautaan eri puolille Suomea tai mahdollisesti sukuhautaan.
Sotavainajien jäänteistä ryhdyttiin jo varhaisessa vaiheessa suorittamaan myös oikeuslääketieteellistä tutkimusta, minkä avulla monen vainajan henkilöllisyys voitiin tunnistaa. Tähän työhön osallistui useita eteviä oikeuslääkäreitä. Suomalaiset lääkärit kehittivät osittain juuri tässä työssä sen korkean asiantuntemuksen, jota voitiin sitten käyttää hyväksi 1990-luvun Balkanin soti-en vainajien tunnistamisessa. Suorastaan kansainvälistä kuului-suutta saavutti Balkanin vainajien tunnistamisessa suomalainen oikeushammaslääkäri Helena Ranta.
Sotavainajien jäännösten etsintään suhtauduttiin Suomessa ris-tiriitaisin tuntein. Monet katsoivat, että kentälle jääneiden olisi tullut antaa levätä rauhassa siellä Karjalan mullassa, missä he olivat maaksi maatuneet. Erään Kannakselle pudonneen taistelulentäjän sisar sanoi minulle, että vainajat elävät meidän sydämissämme, ja se riittää.
Mutta toiset taas ajattelivat, että mahdollisimman monen suomalaissotilaan jäännökset olisi siirrettävä siunattuun maahan. Myös sotaveteraanijärjestöt ja Kaatuneiden Omaisten Liitto antoivat tälle menettelytavalle tukensa. Voimakkaimmin asiaan oli kui-tenkin vaikuttamassa sotavuosien suomalainen perinne kaatuneiden hautaamisesta kotiseudulle.
Kun näin ja kuulin, miten monen sotavainajan omaiset lausuivat kiitollisuutensa siitä, että oli vihdoinkin saatu varmuus rakkaan vainajan kohtalosta ja hänen viimeisestä leposijastaan, tulin viimeistään vakuutetuksi sotavainajakaivausten oikeutuksesta.
Toinen tehtävä sotavainajien muistamisessa oli Karjalan alu-eella olevien kenttähautojen ja kenttähautausmaiden etsiminen, merkitseminen ja suojeleminen sekä muistomerkkien pystyttäminen hautausmaille. Kenttähautausmaista muodostavat vuosina 1941 – 1942 perustetut talvisodan tuntemattomien sotilaiden hautausmaat – Summa, Säkkijärvi, Äyräpää, Taipale ja Kollaa – syntytapahtumansa perusteella suurimman ja merkittävämmän ryhmän. Toisen ryhmän muodostavat kriittisten taistelutilanteiden yh-teydessä lähinnä jatkosodan aikana syntyneet joukkohautausmaat. Niitä on muun muassa Tuuloksessa ja Kiestingissä.
Paikalle oli saapunut runsas joukko kiinnostuneita kuulijoita
Viipurissa vanhan tuomiokirkon pihalla oleva hauta on rinnastettava tuntemattomien sotilaitten kenttähautausmaihin. Talvisodan aikana vuoden 1940 helmikuun 18. päivään mennessä kirkkoon oli koottu sankarivainajia toimitettavaksi kotiseudulle. Kun venäläisten tuhopommitus kohdistui tuona päivänä kaupunkiin, vanha pyhäkkö paloi ja vain muurit jäivät pystyyn. Suomalaiset raivasivat rauni-ot vuoden 1942 kesään mennessä ja yhteensä 108 vainajan jäänteet haudattiin ja siunattiin Viipurin kirkkopihaan.
Tietojemme mukaan kenttähautausmaihin ja vastaaviin oli haudattu noin tuhat sankarivainajaa, joista nimeltä tunnettiin 151.
Useimmat kenttähautausmaat olivat lähes erämaisessa luonnossa. Etsinnöistä vastanneet suomalaiset työryhmät esittivät, että kenttähaudat jätettäisiin paikoilleen ja varustettaisiin muistomerkein tai muistokivin sekä tarvittaessa suojeltaisiin myös aidalla.
Jo lokakuussa 1995 tehdyllä matkalla pystytettiin muistopatsaat Summan kenttähautausmaalle ja Säkkijärven hautausmaalle. Säkkijärven kenttähautausmaa sijaitsi Säkkijärven hautausmaan yhteydessä.
Summan kenttähautausmaa sen sijaan sijaitsi taistelumaaston äärellä sodan jälkeen kasvaneessa viiden vuosikymmenen ikäisessä metsikössä. Sen keskellä kohosi suurempi mänty, jonka eri suuntiin haarautuvassa silpoutuneessa latvassa näkyivät vielä sodan jäljet. Itse pieni hauta-alue on aidattu rautakettingillä. Muistomerkki on pystytetty siitä noin kymmenen metrin etäisyydelle. Patsas on harmaata graniittia, runsaat kolme metriä korkea. Sen kaksi kylkeä on hiottu, ja niihin on kirjoitettu muistokiven teksti.
Seuraavana kesänä 1996 kuumassa elokuussa teimme lähes viikon mittaisen retken Viipuriin ja edelleen Kannaksen poikki ja Laato-kan ympäri, jolloin matkan aikana vihittiin kuusi muistomerkkiä. Niistä kaksi tuli Viipuriin, toinen Viipurin vanhan maaseurakunnan sankarihaudoille Viipurin sataman taakse, toinen edellä kuvatulle paikalle Viipurin vanhan tuomiokirkon raunioiden äärelle. Äyräpään muistomerkki pystytettiin Äyräpään kirkonmäelle. Taipaleenjoelle muistomerkki tuli vanhalle kenttähaudalle koivuja kasvavaan metsikköön. Kollaanjoen muistopatsas taas pystytettiin jonkin matkaa maantiestä männikkömetsään. Tuuloksen muistomerkki nousi keskelle kylää aunukselaisasutuksen keskellä. Kaikki muistomerkit suunnitteli kuvanveistäjä Heikki Häiväoja avustajanaan taiteilija Ari Laitala.
Kaikkien kenttähautausmaiden siunauksen toimitti kenttäpiispa Hannu Niskanen. Paikalla oli myös ortodoksisen kirkkokunnan edustaja. Muutoin tilaisuudet olivat luonteeltaan varsin erilaisia. Viipurissa, Säkkijärvellä ja Äyräpäässä oli mukana paljon Suomesta saapuneita seudun entisiä asukkaita ja heidän jälkeläisiään sekä suomalaisia sotaveteraaneja, mutta Summassa, Taipaleenjoella ja Kollaalla olimme vain sotavainajien muiston vaalimisjoukon kanssa erämaisessa maisemassa kranaattipainanteiden ja sodan jälkeen kasvaneen puolivuosisataisen metsän keskellä. Tuuloksessa meitä ympäröi suomen kieltä puhuva kyläkunnan aunukselaisväestö, joka avuliaasti osallistui pienen taimen istutukseen muistopuuksi muistomerkin äärelle.
Sotavainajatyössä on pystytetty muistomerkit myös kaikille niille sotavankileireille, joilla oli suomalaisia vankeja. Suoma-laisten sotavankien lukumäärä ei ollut suurempiin sotaa käyviin maihin verrattuna kovin suuri, mutta suhteutettuna maan asukaslu-kuun kuitenkin melkoinen. Suomalaisia sotavankeja oli Neuvostoliitossa arviolta 3 400. Näistä palasi sodan jälkeen Suomeen noin 2 000. Noin 1 400 suomalaista vankia menehtyi sotavankileireillä tai muutoin. Tietoja oli vuoteen 1997 mennessä saatu noin 550 sotavan-keudessa menehtyneen suomalaisen kohtalosta.
Ensimmäisenä paljastettiin elokuussa 1992 Tšerepovetsin kau-pungissa pohjoisella Venäjällä noin 600 kilometriä Pietarista itään ja noin 500 kilometriä Moskovasta pohjoiseen. Tšerepovets oli toisen maailmansodan vuosina vielä vaatimaton kylä, mutta puoli vuosisataa myöhemmin 1990-luvulla se oli jo puolen miljoonan asukkaan teollisuuskaupunki, jonka laaja metalliteollisuus käytti hyväkseen Raahen terästehtaan pellettejä. Tšerepovetsissa oli sodan aikana suuri sotavankileiri, jossa oli paljon suomalaisia sotavankeja; monet heistä menehtyivät leirillä. Muistomerkin vaatimattomassa paljastustilaisuudessa oli mukana muutamia vanhoja venäläisiä naisia, jotka toivat muistokivelle punaisen ruusun ja kertoivat muistavansa vankileirin ajat. Alueen ja kaupungin hallinto antoi auliisti apuaan muistomerkin pystyttä-misessä ja osallistui myös paljastusjuhlallisuuksiin. Mieleeni jäi, että kaupunginjohtaja kertoi vastaanottaessaan meidät viras-tossaan kaupungin asukasluetteloiden nimien osoittavan, miten paljon suomensukuista väestöä Pohjois-Venäjän ja näiden seutujen asujaimiston takana on.
Seuraavaksi paljastettiin muistomerkki lokakuussa 1992 Inkerinmaan Hatsinassa olleelle sotavankileirille. Muistokivi sijaitsee lähellä Hatsinan rautatieasemaa pienessä rauhallisessa puistikossa. Lokakuun lopulla 1994 paljastettiin suomalaisten sotavankien muistomerkki nykyisen Kazakstanin tasavallan alueella Karagandassa Keski-Aasian arolla. Karagandan kaupunki sijaitsee noin 1200 kilometriä Alma Atasta luoteeseen lähellä Venäjän ja Kazakstanin rajaa suuren hiili-kaivosalueen keskellä. Noin 40 kilometrin päässä Karagandasta sotavankileirillä numero 99 on virallisten dokumenttien mukaan haudattuna 161 suomalaista sotilasta ja 6 internoitua. Tältä leiriltä Suomeen palasi vain 38 sotavankia. Kaksi heistä oli mukanamme Karagandassa, Arvi Nyman Ruotsinpyh-täältä ja suomenvenäläinen Alexander Borodavkin. Paljastusjuhlan aikana paistoi aron yllä kirkas aurinko, maa oli muutaman lumisentin peitossa, jota aurinko sulatti. Nyman ja Borodavkin olivat kunniavartiossa toveriensa muistokiven äärellä. Kazakstanilainen sotilassoittokunta soitti surumusiikkia ja ryhmä kasakkisotilaita ampui automaattiaseillaan komeat laukaukset suomalaisten sotavankien kunniaksi Keski-Aasian autiolla arolla. Avarassa maastossa ne kuulostivat peräti teräviltä.
Seuraava muistomerkki vihittiin jälleen Venäjän federaation alueella syyskuun 2. päivänä 1995 Nižni Novgorodin läänissä Orankin kylässä vajaat 100 kilometriä Nižni Novgorodin kaupungista eli neuvostoaikaisesta Gorkista etelään. Täällä oli hunajaa keräävän mordvalaisväestön keskelle jo 1600-luvulla perustettu Orankin luostari, josta viimeiset munkit poistuivat vuonna 1929. Luosta-rissa oli sodan aikana upseerivankileiri, johon oli sijoitettuna upseereita vänrikeistä majureihin, etupäässä saksalaisia, mutta muitakin kansallisuuksia, joukossa myös suomalaisia. Suomalaisista oli leirillä kuollut 24, toisten tietojen mukaan 30.
Seuran puheenjohtaja Jyrki Knuutila onnittelee seuran kunniajäseneksi kutsuttua Ministeri Nummista
Turun yliopiston vararehtori Riitta Pyykkö toivottaa Ministeri Nummisen tervetulleeksi Turun yliopistoon
Luostarista kauempana hiekkaisten peltojen takana oli pieni koivujen ympäröimä ja ojalla erotettu metsikkö, jonka keskellä kasvoi kaunis pihlaja. Suomessa sanoisimme tällaista paikkaa ahoksi. Sinne oli jo aikaisemmin pystytetty italialaisten sotavankien muistokivi. Siitä noin kymmenen metrin päähän paljastettiin suoma-lainen muistokivi, graniittipaasi, jonka toiseen hiottuun laitaan oli suomeksi kirjoitettu teksti: ”Vuosina 1941–44 kuolleiden suo-malaisten sotavankien muistoksi” ja sama myös venäjäksi. Mukanamme Orankissa oli suomalainen sotavanki, ylimetsänhoita-ja V. Olavi Martikainen. Hän söi keittonsa Nižni Novgorodin Rossija-hotellin muistopäivällisellä sillä samalla koskaan pesemättömällä, mutta aina puhtaaksi nuollulla puulusikalla, jolla hän oli nauttinut niukat ateriansa kaksi vuotta kestäneellä Orankiin saak-ka ulottuneella vankeusmatkallaan.
Asbestin kaivoksessa oli sotavankileiri numero 84, jota saksa-laiset nimittävät kirjallisuudessa ”kuoleman leiriksi”. Suomalaisia oli käytettävissä olevien tietojen mukaan leirillä kuollut 53, eikä tiedossa ole, että kukaan suomalaisista olisi päässyt palaamaan. Tiettävästi olosuhteet leirillä olivat todella kaameat, nälkä, kylmyys, pakkanen, Siperian viimat ja asbestipöly. Useimmat suomalaisista näyttävät kuolleen syystalvella 1942, joku vuoden 1943 alussa.
Leirin hautausmaa oli säilynyt eräänlaisena metsäisenä saarek-keena suuren kaivosalueen keskellä syystä, että juuri sillä alueella asbestipitoisuus oli heikkoa. Maisema muistutti luonteeltaan suomalaista kangasmaisemaa. Tämän metsäsaarekkeen – pienehköjä mäntyjä ja koivuja – keskitse kulki puuton aukko, jonka suuhun patsas oli pystytetty. Patsas oli ehkä 160 senttiä korkea kivi, jonka yksi puoli oli hiottu. Siihen oli kaiverrettu teksti ”Sodassa 1939–1945 menehty-neiden suomalaisten sotavankien muistoksi” ja sama venäjäksi. Patsaan yläreunassa oli Suomen leijonavaakuna. Mielestäni kivi oli varsin kaunis. Sotavankien yhdistyksen seppelettä laskettaessa Teuvo Alava luki kaikkien paikalle haudattujen 53 suomalaisen sotavangin nimet, syntymä-, vangitsemis- ja kuolinajan. Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys on sittemmin järjestä-nyt tarkastusmatkoja muistomerkeille. Toivottavaa tietysti olisi, että suomalaiset matkailijat, jotka sattuvat noilla kaukaisille paikkakunnille, kävisivät tervehdyksellä muistomerkkien äärellä.
Suomen ja Venäjän välinen sotavainajasopimus perustuu vasta-vuoroisuuteen. Myös venäläisellä osapuolella on sen perusteella mahdollisuus suorittaa sotavainajien kaivauksia Suomessa ja pystyttää näille muistomerkkejä. Lähinnä kaivaukset olisivat tulleet kysymykseen Suomussalmen ja Kuhmon maastossa, mutta tällaisia kaivauksia ei ole tehty. Sen sijaan venäläiset pystyttivät suurlähettiläs Juri Derjabi-nin tarmokkaan toiminnan ansiosta muistomerkin Raatteen tien suu-ressa tuhoamistaistelussa talvisodassa kaatuneiden neuvostoliitto-laisten sotilaiden muistoksi. Muistomerkki paljastettiin syyskuussa 1994 Raatteen tiellä lä-hellä Venäjän rajaa. Sen aiheena on ristiin kietoutunut epätoivoinen nainen. Patsaassa on suomeksi ja venäjäksi teksti: ”Isänmaan pojille – sureva Venäjä.” Juhlalliseen paljastustilaisuuteen oli saapunut Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Aleksei II. Hän siu-nasi Raatteen tien maastoon jääneet, arviolta 27 000 vainajaa. He olivat etupäässä ukrainalaisia, jotka kaatuivat 1900-luvun sota-historian eräässä kuuluisimmista tuhoamistaisteluista. Patriarkka siunasi saman tien maastossa olevat suomalaisetkin vainajat ja lausui puheessaan myös muutaman ankarasti arvostelevan sanan Tal-visodan aloittamisesta.
Yhteistyö Venäjän viranomaisten kanssa on sotavainaja-asioissa sujunut hyvin. Myös paikallisväestö on kaivauksissa antanut au-liisti apuaan. Viipurin tuomiokirkon äärellä oleva muistomerkki oli ensimmäisessä vaiheessa turmeltu, mutta se pystytettiin nopeasti uudelleen. Nyt sitä varmaan suojelevat myös ne arkeologiset kaivaukset, jotka alueella on aloitettu Agricola-seuran aloitteesta.
Muistan joka kerta Lappeenrannan sankarihautajaisissa pieniä arkkuja hautaan laskettaessa ajatelleeni, miten epäoikeudenmukai-sesti maailma kohteli tuota hautaan laskettua suomalaista sukupol-vea, itsenäisyysajan ensimmäisten vuosikymmenten nuorisoa, jonka monet lahjakkaat edustajat menehtyivät Karjalan maastossa. Olemme paljon velkaa tuolle sukupolvelle. Sotavainajien muiston vaaliminen on ollut vähäinen osa tuota velanmaksua.
Olga Tokarczukin Vaeltajat on monimuotoinen romaani, alakuloinen ja välillä hiljaisen hilpeäkin. Se on poukkoileva ja pohdiskeleva vaellus maailmassa ja ajassa. Matkat suuntautuvat yhtä lailla sisäisiin kuin ulkoisiin maailmoihin. Romaanin ihmiset ovat eksyneet itsestään ja toisistaan. Kaikki tapahtuu sanojen kautta. Tokarczukin teksti vaatii suomentajalta tarkkuutta ja herkkyyttä.
Tapani Kärkkäinen on puolalaisen kulttuurin ja kirjallisuuden tuntija ja tunnetuksi tekijä. Hän on suomentanut puolalaisia nykykirjailijoita ja palkittu työstään mm. kahdella puolalaisella kunniamerkillä.
Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto jakaa Mikael Agricola -palkinnon yhteistyössä Suomen Kirjasäätiön kanssa. Palkinto on perustettu Mikael Agricolan muistovuonna 1957. Palkintoraadissa olivat tänä vuonna Elina Siltanen (SARV), Kristian Blomberg (SARV) sekä suomentaja Anu Partanen (SKTL).
Lisätietoja täältä.