Aiheen Tietoiskut arkisto

Erasmus ja Luther, Agricolan esikuvat

Simo Heininen maanantaina 27. syyskuuta, 2021

Mikael Agricolalla oli kaksi opettajaa ja esikuvaa. Erasmus Rotterdamilainen oli ajan johtava raamatuntutkija ja antiikin kirjalli­suuden tuntija. Myös Luther oli raamatuntutki­ja, mutta lisäksi uu­den kirkkokunnan perustaja. Miehet riitautuivat, sillä Erasmus ei seurannut Lutheria, vaan jäi katoliseen kirk­koon.

Agricola tutustui molempien johtavien teologien teoksiin jo kouluaikanaan Viipuris­sa. Tultuaan Turkuun 1528 hän tapasi kou­lumestari Pietari Särki­lahden, joka oli kuunnellut Erasmusta Louvainin yliopistossa, mutta siirtynyt monen nuoren humanistin tavoin Lutherin oppi­laaksi.

Agricola osti Lutherin latinankieli­sen postillan ja teki siihen runsaasti reu­namerkintö­jä. Puolet niistä on viittauk­sia raamatunkohtiin. Ne osoittavat, että luki­ja tunsi paitsi viral­lisen latinankielisen Raamatun myös tästä poikkeavan Erasmuksen julkaiseman Uuden testamentin latinankie­lisen tekstin. Agricola kiin­nitti huomionsa postillassa esiinty­viin sananlaskuihin ja selit­ti niitä Erasmuksen sananlaskuko­koelman Adagia avulla.

Agricola lähetettiin Wittenbergiin paitsi opiskelemaan myös suo­mentamaan Uutta testamenttia. Hän sai opastusta itse Lutherilta, joka jatkuvasti paranteli omaa saksankielistä Raamattuaan. Lut­her kirjoitti Kustaa Vaasalle suosituskirjeen, jossa hän vihja­si, että lahjakkaasta maisterista tulisi hyvä opettaja Uppsalan yliopistoon. Kuningas ei lämmennyt ajatukselle. Agricola palasi Turkuun rehtoriksi, piispaksi ja suomentajaksi.

Hän suomensi molempia opettajiaan. Rukouskirjan (1544) lähde­luettelon aloittavat Wittenbergin teologit ”isämme herra tohto­ri Martin Luther ja ope­ttajamme Philipp Melanchthon” sekä kolman­tena Erasmus Rotterdamilainen. Kirjassa on muutama rukous Luthe­rilta ja Melanchthonilta, mutta Erasmuksen latinankielisestä rukouskirjasta Agricola on suomentanut kaksi kolmannesta eli 38 rukousta.

Agricola oli Erasmuksen tavoin kiinnostunut sananlaskuista ja sirotteli niitä sekä painetuihin että muihin tek­steihinsä. Hän aikoi vuoden 1553 alussa julkaista sananlaskuko­koelman. Tästä ei tullut mitään, ja ainoastaan käsikirjoituksen alku on säilynyt. Siinä hän Erasmuksen Adagiaa mukaillen perus­telee sananlaskujen käyttöä. Katkelmasta käy ilmi, että Agricola on tuntenut myös humanistin tunnetuimman teoksen Moriae encomium eli Tyhmyy­den yli­stys.

Agricola oli Erasmuksen ja Lutherin tavoin Raama­tun kääntäjä ja selittäjä. Hän oli jo ennen Wittenbergiin lähtöään al­kanut opis­kella kreikkaa. Tut­kimus on osoittanut, että yksi Uuden tes­ta­mentin läh­de­teksteistä on Era­smuksen julkaisema alkuteksti. Tä­män li­säksi Turun koulumestarin pöydällä oli latinankie­linen Raa­mattu eli Vulgata, Erasmuksen latinankielinen Uusi testa­mentti, Lut­he­rin Raamattu, ruot­sa­lainen vuo­den 1526 Uusi testa­mentti sekä vuoden 1541 Kus­taa Vaasan Raamat­tu.

Agricola selitti Raamattua ennen kaikkea Lutherin Raamatun ja Kustaa Vaa­san Raa­mat­un esipuheiden ja reunahuomautusten avulla, mutta ei tyy­tynyt nii­hin. Evankeliumien esipuheet ovat kirkkoisä Hieronymukselta, ja Agricola on suomentanut ne Erasmuksen Uu­desta testamentista.

Erasmus kuoli heinäkuussa 1536. Kun humanistin lähtö tuli pu­heeksi Lutherin päivällispöydässä kahta vuotta myöhemmin, isä­ntä totesi vanhan vastustajansa pitäneen arvossa ainoastaan it­seään, eläneen jumalattomasti ja menneen helvettiin. Kaikki pöy­tä­vieraat eivät yhtyneet näin suorasukaiseen ja väärämieliseen kiroukseen. He olivat entisiä Erasmuksen ihailijoita, joiden tie oli kulkenut humanismista Lutherin leiriin. Tähän ryhmään liittyi myös suomalainen opiskelija. Agricola oli sekä Erasmuksen että Luthe­rin oppilas, eikä hän nähnyt eroa suurten opettajiensa ju­listuk­sessa. Molemmat olivat aikansa joh­ta­via teologeja ja kir­kon uu­distajia. Agricola oli humanisti­re­for­maattori, eikä hän hylännyt Erasmusta, vaikka tä­män ylle oli laskeutunut Martti-tohtorin ki­rous.

(S. H.)

Mikael Agricolan elämänkaari

Simo Heininen maanantaina 27. syyskuuta, 2021

Mikael Agricola oli Paulus Juustenin piispainkronikan mukaan ”syntyisin Pernajan pitäjän Torsbyn kylästä aliselta Uudeltamaalta”. Syntymävuotta kronikka ei mainitse. Olen päätellyt sen sijoittuvan paremminkin vuoteen 1507 kuin yleisesti esitettyyn vuoteen 1510. mutta varmuuteen on mahdoton päästä. Kotitila oli vauras talonpoikaistila, jossa voitiin pitää käräjiä. Mikaelin isän nimi oli Olof, äidin nimeä ei tiedetä. Nimettömiksi ovat jääneet myös Agricolan kolme sisarta.

Agricolan kotiseutu oli ruotsinkielistä aluetta, niin että on syytä olettaa ruotsin olleen hänen kotikielensä. Varma suomen kielen hallinta osoittaa kuitenkin, että hän on oppinut myös kirjoissaan käyttämänsä kielen varhain.

Pitäjän kirkkoherra oli huomannut Mikaelin poikkeukselliset lahjat ja taivutti isän lähettämään pojan koulutielle. Kouluaika on kestänyt kymmenisen vuotta, vuoteen 1528. Koulussa Mikael sai pappiskokelaille tarpeellisen teoreettisen sivistyksen eli kristinopin perustiedot sekä latinan kielen. Se oli hänen ensimmäinen kirjakielensä, jota hän tottuneimmin ja mieluiten luki.

Viipurilla oli vilkkaat yhteydet Suomenlahden eteläpuolelle. Luterilaista oppia saarnattiin 1521 Riiassa ja kolmea vuotta myöhemmin Tal­linnassa, Tartossa ja Narvassa. Se voitti varsin pian puolel­leen näiden kaupunkien porvarit. Reformaatio sai väkivaltaisia muotoja.

Tiedot Suomenlahden eteläpuolen tapahtumista tulivat tuoreeltaan Viipuriin. Kaupungin koulussa on 1520‑luvun al­kupuolella tunnettu sekä humanismin että reformaati­on aatteet ja otettu niihin kantaa. Humanismi kosketti myös teini Mikaelia, joka otti it­selleen isänsä ammatin mukaisen latinankielisen nimen Agricola, joka tarkoittaa maanviljelijää. Nimi oli suosittu Saksan humanistipiireissä.

Turun piispaksi vihittiin loppiaisena 1528 dominikaaniveli Martinus Skytte. Vihkimykselle ei kuitenkaan haettu asiaan kuuluvaa paavin vahvistusta. Kustaa Vaasa oli hieman aikaisemmin katkaissut valtakunnan yhteydet paavinistuimeen ja ottanut omiin käsiinsä korkeimman kirkollisen vallan alkaen piispannimityksistä.

Uusi piispa kutsui kanslerikseen Viipurin koulun rehtorin, ja tämä otti mukaansa tähtioppilaansa Agricolan piispan kirjuriksi. Hän ehti kuunnella Pietari Särkilahtea, ensimmäistä suomalaista Lutherin oppilasta. Piispa Martinus vihki Agricolan papiksi vuoden 1530 tienoilla. Hän saarnasi sekä tuomiokirkossa että piispantarkastuksilla ja valmisti saarnansa hankkimansa Lutherin postillan mukaan.

Reformatio oli päässyt voitolle Turussa, ja piispa lähetti hiippakunnan johtoon valmistuvat lahjakkaat nuorukaiset Lutherin oppiin. Agricola ja hänen matkatoverinsa, pernajalainen Martinus Teit saapuivat Wittenbergiin syksyllä 1536 ja valmistuivat maisteriksi vajaassa kolmessa vuodessa. Opintojen ohella he paneutuivat Uuden testamentin suomennokseen. Agricola pyysi kahdessa alamaiseen sävyyn viritetyssä kirjeessä Kustaa Vaasalta stipendiä työhön. Rahaa ei tullut.

Palattuaan kotiin kesällä 1539 Agricolasta tuli Turun koulun rehtori. Virka oli haasteellinen. Agricola valitti rämpivänsä opetustyön loassa ja kutsui oppilaitaan kesyttömiksi eläimiksi. Koulutyö ei vienyt rehtorin kaikkea aikaa. Suomennostyötä varjosti Kustaa Vaasan kirkkopolitiikka: kirkon omaisuus ja verotulot peruutettiin kruunulle. Hiippakunnan keskushallitus, Turun tuomiokapituli lakkautettiin. 

Agricolan kykyjä tarvittiin myös hiippakunnan hallinnossa. Hän kulki tarkastuksilla vanhenevan piispan sijasta. Piispa piti ohjaksia kuolemaansa saakka, mutta henkinen johto oli Agricolalla.

Piispa Martinus kuoli 1550, mutta kuningas viivytteli viran täyttämisessä vuoteen 1554, ja kun Agricola vihdoin sai piispansauvan käsiinsä, ei hiippakunta enää ollut sama. Kuningas oli jakanut sen kahtia; Agricola sai Turun, Paulus Juusten uuden Viipurin hiippakunnan.

Agricolan piispuuskausi jäi lyhyeksi ja sitä varjosti maaliskuussa 1555 puhjennut Venäjän sota, joka lopulta vei hänen henkensä. Agricola kuului rauhanneuvottelijoihin, jotka lähtivät Kustaa Vaasan langon Sten Leijonhufwudin ja arkkipiispa Laurentius Petrin johdolla Viipurista kohti Moskovaa loppiaisena 1557. Satakunta henkeä käsittävä seurue esitti valtuuskirjeensä Moskovassa 24. helmikuuta.

Paastonaika keskeytti neuvottelut, niin että sopimukseen päästiin vasta maaliskuun lopulla. Paluumatkalla rauha vielä vahvistettiin ristiä suutelemalla Novgorodissa 2. huhtikuuta. Matka oli Agricolalle raskas, ja Juustenin kertoman mukaan ”äkillinen kuolema kohtasi hänet matkalla, ja hän nukkui Herrassa Uudenkirkon pitäjän Kyrönniemen kylässä. Tämä tapahtui 9. huhtikuuta 1557. Kolme päivää myöhemmin hänet haudattiin Viipurin tuomiokirkkoon.

 

(S. H.)

Mikael Agricolan suomenkieliset teokset

Kaisa Häkkinen maanantaina 27. syyskuuta, 2021

Mikael Agricola julkaisi suomeksi yhdeksän kirjaa. Ensimmäinen oli pieni aapiskatekismus, Abckiria, jonka ilmestymisvuosi oli todennäköisesti 1543. Ensimmäisestä painoksesta on säilynyt vain muutamia lehden riekaleita. Aapisesta tunnettiin pitkään vain ensimmäinen 16 sivun mittainen arkki, mutta vuonna 1966 löydettiin kahdeksan lisäsivua, jotka paljastuivat aapisen loppuosaksi. Sivut ovat kolmannesta painoksesta, joka julkaistiin Agricolan kuoleman jälkeen.

Aapisen esikuvana oli useita ulkomaisia katekismuksia, joita Agricola ei kuitenkaan noudatellut tarkasti. Jotkin osat ovat yhteisiä kaikille: käskyt, uskontunnustus, Isä meidän ‑rukous sekä kasteen ja ehtoollisen sakramentit. Toisaalta Agricolalla on osia, jotka puuttuvat hänen tärkeimmistä esikuvistaan: aakkoset, Enkelin tervehdys, kellonsoittorukoukset ja lukusanat. Agricolan käännöstyölle oli alusta alkaen ominaista lähteiden vertailu, rinnakkainen käyttö ja esikuvien itsenäinen valikointi.

Aapisen jälkeen Agricola toimitti painoon Rucouskirian Bibliasta, joka ilmestyi vuonna 1544. Se oli kooltaan pieni mutta sitäkin paksumpi: sivuja on kaikkiaan 877. Teos on kaunistettu puupiirroskuvilla, ja koristeena on käytetty punaista painoväriä.

Rukouskirjan ensimmäiseen osastoon on koottu rukouksia Raamatusta, mm. psalmeja. Toisessa osastossa ovat kirkkovuoden jumalanpalveluksissa tarvittavat rukoukset.  Kolmannen osaston rukoukset ovat henkilökohtaista hartaudenharjoittamista varten. Tähän Agricola on ammentanut aineksia sekä keskiaikaisesta perinteestä että uudesta reformaatioajan kirjallisuudesta.

Rukouskirjan alussa on kalenteri, jossa on lueteltu kunkin kuukauden päivät, pyhimysten nimikkopäivät sekä tärkeimpiä vuodenkiertoon liittyviä ilmiöitä. Osa päivistä on merkitty asteriskilla, tähtimerkillä. Ne olivat huonoja päiviä, jolloin ei kannattanut tehdä mitään tärkeätä. Lisäksi annettiin tietoja mm. ajanlaskusta, tähtien tutkimisesta, ennustamisesta, lääkintätaidosta, anatomiasta ja psykologiasta.

Agricolan pääteos oli Se Wsi Testamenti. Sitä hän oli ilmeisesti alkanut suomentaa jo ennen lähtöään Wittenbergiin vuonna 1536. Kääntäminen, käännöksen hiominen ja painattaminen kestivät kauan, ja teos ilmestyi painosta vasta 1548. Sen alussa on kaksi suorasanaista alkupuhetta. Niistä jälkimmäisessä Agricola kertoo käyttämistään lähteistä, suomalaisten käännyttämisestä kristinuskoon ja omasta käännöstyöstään.

Seuraavaksi olivat vuorossa liturgiset kirjat. Vuonna 1549 painettiin Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan Menoista. Sen avulla pappi osasi kastaa lapsia, vihkiä aviopareja ja ottaa synnyttäneitä äitejä jälleen kirkon yhteyteen. Käsikirjasta pappi sai ohjeet myös sairaskäynteihin, ruumiin siunaamiseen ja jälkeenjääneiden lohduttamiseen. Käsikirja opasti, miten mestattavaa piti valmistaa rangaistukseensa, jotta kuolema koituisi hänen syntiensä sovitukseksi.

Samana vuonna ilmestyi Messu eli Herran Echtolinen, joka sisälsi suomenkielisen jumalanpalvelusjärjestyksen. Ehtoollisjumalanpalvelus oli papeille tuttu toimitus jo keskiajalta, mutta reformaation jälkeen sekin piti suorittaa kansankielellä ja kaavaan tuli monenlaisia muutoksia. Messun perään Agricola lisäsi osia Vanhan testamentin profetioista, joita pappi saattoi lukea epistolatekstien asemesta.

Vuonna 1549 Agricola julkaisi vielä kolmannenkin teoksen pappien käsikirjastoon. Se meiden Herran Jesusen Christusen Pina kertoi Jeesuksen kärsimyshistoriasta, joka oli kuvattu evankeliumeissa osittain eri tavoin. Jotta erot eivät olisi hämmentäneet kansaa, pappien piti sovittaa yhteen kertomukset ja selittää niiden ristiriitaisilta näyttävät kohdat. 

Seuraavaksi Agricola keskittyi Vanhaan testamenttiin. Wittenbergiläisen opettajansa Johannes Bugenhagenin esikuvaa noudatellen hän suunnitteli kokonaisuutta, johon sisältyisivät kaikki 150 psalmia sekä valikoima profeettojen kirjoista.  Ensin hän tarttui psalmeihin, joista osan hän oli jo kääntänyt rukouskirjaansa. Dauidin Psaltari valmistui vuonna 1551.

Psalttarin jatkoksi Agricola suomensi osia profeettakirjoista. Alkuaan hänen tarkoituksensa oli ehkä ollut koko Raamatun suomentaminen, mutta viimeistään Psalttarin valmistumisen jälkeen hän totesi tehtävän mahdottomaksi. Vuonna 1551 ilmestyneen teoksensa Weisut ia Ennustoxet alkurunossa hän vertasi itseään kimalaiseen, joka hakee yrteistä parhaan osan eli meden ja hunajan.  

Vuonna 1552 painettu Ne Prophetat Haggaj, SacharJa, Maleachi jäi Agricolan viimeiseksi teokseksi. Kolmen pikkuprofeetan kirjat ilmestyivät erikseen käytännön syistä. Aineiston toimittaminen kirjapainoon Tukholmaan ei onnistunut talvella jääesteiden takia. Teoksen loppuun Agricola lisäsi vielä muutamia osia Mooseksen kirjoista.  

 

Valtaosa Agricolan julkaisemasta kirjallisuudesta oli muista kielistä käännettyä. Kiinnostavia poikkeuksia ovat Agricolan omat kommentit ja runot, joita on sekä Rukouskirjassa että Vanhan testamentin osissa. Niissä pääsevät esiin Agricolan oma kielenparsi ja ajattelutapa.

(K. H.)

Suomi Mikael Agricolan teoksissa

Kaisa Häkkinen maanantaina 27. syyskuuta, 2021

Ensimmäiset suomeksi painetut kirjat syntyivät luterilaisen reformaation tarpeisiin. Papit tarvitsivat työssään rukouksia, messun ja kirkollisten toimitusten kaavoja sekä Raamattua tai ainakin sen tärkeimpiä osia suomen kielellä. Mikael Agricola oli ensimmäinen ja pitkän aikaa ainoa kirkonmies, joka onnistui suomentamaan ja painattamaan tarpeellista kirjallisuutta Tukholman kuninkaallisessa kirjapainossa.

Koska uskonnollinen kirjallisuus oli kansainvälistä, Suomi ja suomalaisuus jäivät siinä yleensä taka-alalle. Kuitenkin Agricolan tuotannossa on kohtia, joissa Suomen olot tavalla tai toisella pääsevät esiin. Jo ennen ensimmäisen kirjansa ilmestymistä Agricola työskenteli Turun tuomiokapitulin kirjurina, ja tällöin hän laati kuninkaan kanslialle luettelon Turun tuomiokirkon ja sen papiston verotuloista. Varsinaista kirjanpitoa ei Agricola tehnyt itse, vaan hän kopioi jo aiemmin kerätyt tiedot yhtenäiseen asiakirjaan. Vuosina 1541‒1542 laadittu selvitys oli ruotsinkielinen, mutta siinä mainittiin useita suomenkielisiä paikkakuntien ja maatilojen nimiä eri puolilta maata.

Agricolan ensimmäinen julkaisu oli Abckiria, jonka loppuun oli lisätty ”Suomen luku” eli suomenkieliset lukusanat. Alussa oli lueteltu kirjainmerkit ja joukko kirjainyhdistelmiä, mutta niiden osalta Agricola ei vielä päässyt suomen kielen ominaislaatua kuvaavaan ratkaisuun. Äänteiden ja kirjainten suhde vakiintui nykyiselle kannalleen vasta vähitellen seuraavien vuosisatojen kuluessa.

Agricola ei anna kovin mairittelevaa kuvaa Suomen papistosta. Rukouskirjassa on runoja, joissa nuhdellaan laiskoja ja mukavuudenhaluisia kirkonmiehiä opetus- ja saarnatehtävien laiminlyönnistä. Ei ole varmaa tietoa siitä, miten kirjaimellisesti nämä kuvaukset pitivät Suomen oloissa paikkansa, mutta Uuden testamentin alkupuheessa Agricola toistaa moitteensa ja toteaa, että osa papeista peräti puolustelee laiskuuttaan sillä, ettei osaa sen enempää latinaa kuin ruotsiakaan eikä siis pysty lukemaan tarpeellisia kirjoja. Käsikirjassaan Agricola varoittaa erityisesti siitä, ettei kastetta suorittava pappi saisi olla juopunut tomppeli.

Uuden testamentin kahdesta alkupuheesta jälkimmäinen sisältää tietoja Suomen historiasta, hallinnosta ja maantieteestä. Suomen käännyttämistä kristinuskoon Agricola kuvaa Ruotsin reformaattorin Olavus Petrin kronikkaa noudatellen. Hän kertoo myös maan sisäisistä rauhattomuuksista ja heimojen välisestä eripurasta. Aivan alussa hän puhuttelee erikseen suomalaisia, hämäläisiä ja karjalaisia, joita varten hän on Uuden testamentin suomentanut. Toisaalla hän mainitsee myös pohjalaiset.

Käännöstyössään Agricola kertoo käyttäneensä Varsinais-Suomen murretta, koska kristinusko oli vakiintunut maan lounaisosissa aiemmin kuin muualla. Toinen tärkeä peruste oli se, että Varsinais-Suomessa sijaitsivat Turku, tuomiokirkko ja piispanistuin. Nimitys Varsinais-Suomi ei ollut käytössä vielä Agricolan aikana, vaan Suomi saattoi tarkoittaa joko Suomen lounaisosaa tai Ruotsin valtakunnan itäistä osaa kokonaisuudessaan. Turun kaupungin suomenkielinen nimi mainitaan ensi kertaa Agricolan teoksissa ja usein muodossa Suomen Turku. Kaupunki on kyllä mainittu asiakirjoissa jo aiemmin, mutta latinan tai ruotsin kielellä.

Samassa esipuheessa Agricola kuvaa Suomen aluejakoa käyttäen lähteenään saksalaista maantieteilijää ja kartografia Jakob Ziegleriä, jonka mukaan Suomi jakautui seitsemään lääniin. Agricola kuvaa lyhyesti myös etelä- ja lounaisrannikon, saariston ja Pohjanmaan ruotsinkieliset alueet, joille oli saapunut siirtolaisia Ruotsista. Naapurikansojakin mainitaan, esimerkiksi ruotsalaiset ja ”venhäläiset”.

Psalttarin alkuruno on Agricolan tuotannon tunnetuimpia kohtia. Siinä hän kuvaa hämäläisten ja karjalaisten pakanallisia jumalia ja kertoo, millaisia paheksuttavia tapoja Suomessa noudatettiin ennen oikean uskon vakiintumista. Monet mainituista jumalista ovat samoja, joita myöhemmin tavataan Kalevalan henkilöhahmoina, esimerkiksi Väinämöinen, Ilmarinen ja Tapio. Agricola on ollut ilmeisen kiinnostunut kansanperinteestä, sillä hän mainitsee pariinkin kertaan Ukon kunniaksi vietetyt vakkajuhlat. Rukouskirjassaan hän siteeraa kansanomaista sääennustusta ja esittää eläinten tiineysajoista kertovan runon.

Alkurunoissaan Agricola kuvaa myös suomalaisten elinkeinoja ja hyötykasveja. Ohran, nisun, rukiin ja kauran lisäksi mainitaan mm. herneet, pavut, kaalit, nauriit, hamput ja liinat eli pellavat. Eräässä reunahuomautuksessa Agricola kertoo Suomessa vuonna 1551 vallinneesta nälänhädästä, jolloin ihmisparkojen täytyi henkensä pitimiksi syödä vehkan juuria, koivunlehtiä, olkia ja hevosenkakkaroita.

Vaikka korkeasti koulutettu ja monia kieliä taitava Agricola kuului kiistatta valtakunnan eliittiin, hän luki itsensä suomalaisten joukkoon. Weisujen alkurunossa hän kirjoittaa ”me suomalaiset” tarkoittaen sekä itseään että muita suomen kielen taitajia, jotka ennemmin tai myöhemmin saisivat käännetyksi koko Raamatun suomen kielelle.

(K. H.)

Mikael Agricolan äidinkieli

Kaisa Häkkinen torstaina 23. syyskuuta, 2021

Agricolan aikana Pernaja oli noin kaksi kertaa nykyistä laajempi. Pitäjä oli pääosin ruotsinkielinen, mutta sen pohjoisosissa Myrskylässä ja Porlammilla puhuttiin suomea. Ruotsinkielisellä alueella on vanhoja suomalaisia paikannimiä, esim. Härkäpää, Sarvisalo, Sarvilahti, jotka todistavat pitkään jatkuneesta kaksikielisyydestä. Vanhoista asiakirjoista löytyy suomalaiseen taustaan viittaavia henkilöiden lisänimiä, kuten Kahari, Väkivasara ja lukuisat Finne-nimet. Itse pitäjän nimi perustuu suomalaiseen murresanaan perna, pärnä, joka tarkoittaa lehmusta tai jalavaa.

Agricolan kotitalo Torsbyn kylässä oli ruotsinkielisellä alueella, mutta siitä ei ole tietoa, mitä kieltä tai kieliä kotona puhuttiin. Ruotsi oli ilmeisesti pääkieli, mutta sen rinnalla voitiin käyttää suomea ja tarpeen tullen muitakin kieliä. Vauraassa talossa oli oman perhekunnan lisäksi palkkatyövoimaa. Pitäjän läpi kulki Suuri rantatie, jota pitkin matkasi virkamiehiä, sotilaita, pappeja ja muuta väkeä Turun tai Viipurin suuntaan. Suomen etelärannikolla Sipoon saaristosta aina Koivistolle asti käytiin ns. seprakauppaa virolaisten kanssa.

1800-luvulta asti on kiistelty siitä, oliko Mikael Agricolan äidinkieli ruotsi vai suomi. Perinteinen termi äidinkieli perustuu siihen ajatukseen, että pikkulapsi oppi kielensä häntä hoivaavalta äidiltä. Nykyään puhutaan kuitenkin usein ensikielestä. Lapsi voi kasvaa monikielisessä ympäristössä ja oppia useita kieliä jo varhaislapsuudessaan. Tällöin kielet yleensä eriytyvät käyttöyhteyden ja puhekumppanin mukaan: äidin kanssa puhutaan yhtä kieltä, isän kanssa toista ja leikkitoverien kanssa kolmatta. Niistä Pernajan pojista, jotka Agricolan lisäksi lähtivät opiskelemaan Wittenbergiin, tiedetään ainakin Martti Teitin ja Erik Härkäpään osanneen suomea.

Suoria todisteita Agricolan suomen kielen taidosta tai sen puutteesta on etsitty hänen suomenkielisistä julkaisuistaan. Teoksista löytyy runsaasti kohtia, jotka nykysuomalaisen silmissä näyttävät oudoilta tai suorastaan virheellisiltä. Näihin on kuitenkin monia eri syitä. Yksi keskeisimpiä on se, että tekstit ovat käännöksiä muista kielistä ja käännösperiaatteet olivat 1500-luvulla toisenlaiset kuin nykyään. Agricolan aikana pyrittiin varsinkin pyhiä tekstejä kääntämään mahdollisimman sanatarkasti ja säilyttämään ilmauksen alkuperäinen rakenne, oli se sitten kohdekielen mukainen tai ei.

Agricolan teoksiin sisältyy mitä ilmeisimmin myös muiden kuin Agricolan itsensä kääntämiä osia, ja kääntäjien kielitaito on saattanut vaihdella paljonkin. Kääntäminen oli vaikeaa myös siksi, että monia teksteissä esiin tulevia asioita ei koskaan aiemmin ollut ilmaistu suomeksi eikä sopivia malleja tai esimerkiksi sanakirjan tapaisia apuvälineitä ollut olemassa. Lainasanoja ja lainattuja rakenteita on runsaasti.

Agricolan aikana ei vielä ollut vakiintunutta suomen yleiskieltä, ja sen vuoksi teksteihin sisältyy paljon sellaista, mikä nykyään tunnetaan vain murteista. Esimerkiksi Agricolan tapa käyttää taipumatonta kieltosanaa ei kaikissa persoonamuodoissa (ettei sinä vieroinut, jollei me riko, ettei te etsi jne.) on tavallinen piirre varsinkin lounaismurteissa. Sellainen kieltolausetyyppi, jossa persoonapääte liitetään kieltoverbin asemesta pääverbiin (muutomat ei ikänäns viitsivät, jotka ei ovat), on todettu yleiseksi Pernajan lähistöllä puhutuissa murteissa.

Erityisesti Pernajan seudulle viittaavia murrepiirteitä on muitakin. Näitä ovat esimerkiksi se-pronominin illatiivimuoto sihin, e-loppuisten substantiivien vokaalivartaloisissa muodoissa nykyisen ee:n paikalla oleva ei (anteiksi, elävän lähtein vesi, aurinkoisen paistein kanssa, makian puheins kautta) sekä adverbijohdos parahuten ’parhaiten’.

Agricolan teoksista löytyy myös murresanoja, joita ei tunneta muualta kuin kaakkoishämäläisistä murteista, esimerkiksi astaita ’havaita’, leitsata ’opastaa’, erähän ’pois’. Suurta virtaa merkitsevä kymi tunnetaan yleisnimenä vain Kymijoen ympäristössä.

Agricolan omaa kieltä voi tutkia hänen runoistaan, joista osa on itsenäisesti sepitettyjä. Runomitan ja loppusointujen tavoittelusta tosin johtuu, että säkeiden lopussa saattaa olla epäsäännöllisiä typistettyjä muotoja. Joka tapauksessa runoissa herättää huomiota se taidokkuus, jolla Agricola käyttää infinitiivi- ja partisiippimuotoja lauseenvastikkeen tapaisina rakenteina: niin kaikki pyhät eläisäns teit; muistas siis rukoollessas heitä; tietens se sielut kadottaa; ne kolmet jäit pränttäämät; ellei me suomalaiset präntättyy saa koko Bibliaa; sen ajan uskon pian tulevan; etkös ‒ ‒ äkkää haiseva raato olevas ja matoin eväs kuoltuas. Myös omistusliitteiden käyttö näissä rakenteissa on idiomaattista.

Pernajan seudulle viittaavat murrepiirteet ja Agricolan kyky käyttää spontaanisti suomelle ominaisia mutta kielenoppijan kannalta vaikeita verbirakenteita todistavat, että vaikka Agricolan ensikieli ja kotikieli olisikin ollut ruotsi, hän on jo lapsuudessaan oppinut käyttämään suomen kieltä syntyperäisen suomalaisen tavoin.

(K. H.)