Mikael Agricola -seura

Maailman turvallisuustilanne on heikentynyt viimeisten kahden vuoden aikana. Ensin iski pandemia ja nyt Euroopan tasapainoa horjuttaa sota. Se turvallisuuden tunne, jossa parin sukupolven ajan olemme Euroopassa tottuneet elämään, on järkkynyt. Maailmassa on kaiken aikaa ollut alueita, joista perusturvallisuus on ollut kaukana sotien, nälänhädän ja diktatuuristen hallintokoneistojen takia. Ilmeisesti vasta sitten, kun kulkutaudit, sodat tai totalitarismi tulevat tarpeeksi lähelle, me eurooppalaisetkin havahdumme.

Viisisataa vuotta sitten, Agricolan aikaan, nuo yllä mainitut ilmiöt olivat arkipäivää. Rutto ja muut taudit, joita ei kyetty torjumaan, väijyivät kaiken aikaa kintereillä. Sotia oli tiheään ja useilla alueilla hallitsijoiden toimissa oli diktatorisia piirteitä. Ei vähiten venäjällä Iivana Julman hirmuhallinnon alla.

Agricolan päivän aikoihin on hyvä palauttaa mieliin, että Mikael Agricola kuoli sodan ja mielivaltaisen venäjän tsaarin edesottamusten seurauksena. Niitä rauhanneuvotteluja, joihin Agricola keskeisenä vaikuttajana osallistui, käytiin saman tyyppisen epämääräisyyden keskellä kuin niitä käydään näinä päivinä Ukrainan ja Venäjän välillä.

Kirkko ja orastava suomenkielinen kulttuuri antoivat suuren uhrin Mikael Agricolan kuoleman myötä. Monissa sodissa tuhoutuu kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia, kirjastoja ja museoita. Mikael Agricolan kuolema aiheutti pitkän takatalven Suomen kirjakielen kehitykseen juuri silloin, kun se oli puhjennut kukkaan. Ei ollut olemassa sellaista henkilöä tai tahoa, joka olisi kyennyt jatkamaan esimerkiksi kesken jäänyttä Raamatun suomentamista. Vasta lähes sata vuotta Agricolan kuoleman jälkeen työ saatiin valmiiksi.

Mikael Agricola tunsi sodan vaarat. Hän oli jo teinivuosinaan Viipurissa saanut tietää, mitä rajantakaiset voivat saada aikaan. Rukouskirjaansa Agricola suomensi rauhan rukouksen, jossa pyydetään sodan uhan pysymistä kaukana, että elämä rauhassa ja sovussa olisi mahdollista.

Anna sinun palueliaijs / se rauha / iota eij mailma taijdha anda / ette seke meiden sydhemet / olisit aijna sinun keskydhes cwliaijset  / ette mös wiholisten pelco / caukan olis / ja nijn meiden Elinaijkanam / olisit sinun hoomasas / aijna rauhaliset / ia soueliat.

Agricolan päivänä 9.4.2022

Juhani Holma, Mikael Agricola -seuran puheenjohtaja

Tasan 500 vuotta sitten tapahtui asioita, joilla oli kauaskantoiset seuraukset. Tammikuussa 1521 Wittenbergin yliopiston raamatunselitysopin prosessori ja augustinolaismunkki Martinus Luther julistettiin pannaan. Muutamaa kuukautta myöhemmin huhtikuussa 1521 keisari Kaarle viides antoi Lutherille mahdollisuuden puolustaa kirkon virallisesta linjasta poikkeavia ajatuksiaan Wormsin valtiopäivillä. Luther ei taipunut valtiopäivien paineen alla, vaan totesi: ”En voi enkä tahdo peruuttaa mitään, sillä on epävarmaa ja väärin toimia omaatuntoaan vastaan. Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon.” Kuukautta myöhemmin Luther julistettiin lainsuojattomaksi. Hänen toimintansa kirkon uudistamiseksi oli tullut tienhaaraan.

Tietyllä tavalla kevään 1521 tapahtumat reformaation historiassa ovat merkittävämpiä kuin teesien julkaiseminen syksyllä 1517. Teesit toki olivat alku reformaatiolle, joka johti ennen pitkää myös Trenton kirkolliskokoukseen vastauskonpuhdistuksen merkeissä. Teeseissä Luther nosti esiin muutamia epäkohtia kirkon toiminnassa, mutta Wormsin valtiopäiviin mennessä oli jo tapahtunut selkeää opin muodostusta. Se merkitsi uuden kirkon syntyä, vaikka se ei Lutherin ensisijainen tarkoitus ollutkaan. Vuoteen 1521 mennessä Lutherilta oli ilmestynyt jo 81 teosta. Reformaattorin ajatukset olivat saavuttaneet kirjojen ja kirjasten kautta jo sadat tuhannet lukijat. Peruutusvaihetta ei enää ollut.

Samaan aikaan kun Wittenbergissä, Wormsissa ja Wartburgin linnassa tapahtui mullistavia asioita, nuori koululainen Mikael Olavinpoika opetteli latinan kieltä ja muita yleissivistäviä aineita Wiipurin koulussa. Humanismin ja reformaation vaikutukset kolkuttelivat jo Mikeelin koulukaupungin porteilla. Vuonna 1521 uutta oppia julistettiin jo Riiassa ja muutamaa vuotta myöhemmin tieto reformaatiosta ja sen merkityksestä tunkeutui vääjäämättä myös Wiipurin koululaisten tietoisuuteen.

Koulupoika Mikael ei vielä tuolloin voinut aavistaa omaa humanismiin ja reformaatioon liittyvää kutsumustaan. Hänen ei tarvinnut julkaista reformatorisia kirjoituksia, koska Luther ja Ruotsin reformaattori Olaus Petri olivat ehtineet ne jo kirjoittaa. Mikael Agricolan tehtäväksi tuli julkaista lähes 2500 sivua Raamatun käännöstä ja muita kirkollisia kirjoja suomen kielellä. Siihen antoi sysäyksen eräs niin ikään 500 vuotta sitten toimeen pantu uroteko. Martti Luther käänsi talvella 1521-1522 Uuden testamentin saksan kielelle. Näin vuodesta 1521 muodostui suuntaa antavien tapahtumien näyttämö myös Turun hiippakunnalle ja sen tulevalle piispalle.

Hyvää Mikael Agricolan päivää 2021

Juhani Holma, Mikael Agricola -seuran puheenjohtaja     

Martti Rautanen rantautui kollegoidensa – ensimmäisten suomalaisten lähetyssaarnaajien – mukana Walvis Bayhin 14.2.1869, suurten nälkävuosien jälkeen.

Ystävyys namibialaisten ja suomalaisten kanssa alkoi siitä, ja jatkuu.

Rautas-Martti työtovereineen oli pioneeri monella tavalla: hänen muotoilemansa ja elämänsä malli ennakkoluulottomasta, uteliaasta ja kokonaisvaltaisesta missiosta kantaa tulevaisuuteen vielä 2020-luvullakin.

Professorina kiinnitän huomiota siihen miten hän kasvoi tutkijaksi tekemällä ja kiinnostumalla, ennakkoluulottomasti yhteyksiä rakentaen.

Kun korostamme paljon muodollista tutkijakoulutusta – ikään kuin ”form should be the norm” – olisi varmaan hyvä avautua vaihtoehtoisille poluille, joilla normi kehittyy orgaanisesti, ei organisoidusti.

Rautanen, maaorjan vain vähän kouluja käynyt poika Inkerinmaalta, kasvoi mittaansa tehtäviensä mukana. Niiden tekeminen vaati yli kymmenen kielen hallintaa.

Eilen Sirkka Katutan tarjoamalla illallisella, Windhoekissa, kuulin eläkkeellä olevalta papilta, Dr Paulus Ndamanomhatalta, miten Rautasen malli näkyi suomalaisen ja paikallisen väen kohtaamisessa.

Suomalaiset eivät ottaneet paremman väen statusta, vaan kävivät yhdessä haasteisiin, perusteista lähtien. Yhteinen kasvutarina oli elämänmittainen ja -näköinen, kohti keskenään ymmärrettävää kieltä, toinen toisensa kanssa jaettavia ilmaisuja, yhdessä harjoitettavia taitoja, yhdessä soveltaen.

***

Sain viettää pääsiäisviikon samoilla rannoilla missä Martti kumppaneineen otti ensimmäisiä askeliaan uudessa kotimaassaan yli 150 vuotta sitten.

Tänä pääsiäisenä jaoimme Päivi-vaimoni ja kahden afrikkalaisen opiskelijan, Lannien ja Moisesin, kanssa kiirastorstain ehtoollisen Lagoon View’n vierastalossa.

Namibialainen Lannie oli valinnut musiikin YouTubesta, mosambikilainen Moises kattanut pöydän, Päivi sai ehtoollisen aikana viestin pojille ja minä olin pappina siinä pyhässä tilassa joka oli meille osoitettu ja valmistettu.

Alttaritauluna oli ikkuna. Se avautui samalle Valaskalojen lahdelle joka oli ottanut vastaan toiset suomalaiset kauan sitten, erilaisessa maailmassa jossa kulkemista, yhteydenpitoa ja ystävystymistä estivät koronaa katalammat ja tuntemattomammat tekijät.

Ehkä me vielä muutamme tänne?

Silloin saan opetella sen kielen jota Walvis Bayssa nykyään puhutaan.

Tai joka puolella maailmaa, digitaalisin ilmaisuin.

Erkki Sutinen

Alfred Kordelinin säätiö on myöntänyt Mikael Agricola -seuran varapuheenjohtajalle, professori emerita Kaisa Häkkiselle palkinnon suomalaisen sivistyksen hyväksi tehdystä työstä. Palkinnon suuruus on 30 000 euroa.

Kaisa Häkkinen on kielihistoriaan, etymologiaan ja oppihistoriaan erikoistunut suomen ja sen sukukielten tutkija. Häkkinen on ollut erityisen kiinnostunut vanhoista suomalaisista sanoista, joiden alkuperän hän on pyrkinyt selvittämään. Palkintoperusteluissa mainitaan, että Häkkinen on julkaissut tieteellisten monografioiden lisäksi useita oppikirjoja ja tehnyt yhteistyötä eri alojen tutkijoiden kanssa monipuolisissa aiheissa, kuten lintu- ja kasvitieteessä tai kirkkomusiikissa.

Häkkinen on ylivertainen tieteen yleistajuistaja: Hänet tunnetaan lehtikolumneistaan ja esimerkiksi Agricolan suomella kirjoitetusta Aku Ankasta. Palkintoperustelujen mukaan Häkkinen on erinomainen esimerkki tutkijasta, joka on kansanomaistanut tieteen tuloksia meidän kaikkien iloksi.

Alfred Kordelinin säätiön tiedotteen voi lukea täältä.

Suomen kielen emeritaprofessori Kaisa Häkkinen taustallaan Mikael Agricola. Kuva: Timo Häkkinen.

Arkeologi Ilari Aalto (Turun yliopisto) on valittu 1.10.2016 alkaen Mikael Agricola -seuran sihteeriksi.

Aalto (s. 1990) on arkeologi ja intohimoinen keskiaikaharrastaja. Hän viimeistelee parhaillaan maisterinopintojaan Turun yliopistossa ja ja on tehnyt tutkimusta mm.  Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Hämeenlinnalaissyntyinen Aalto on lapsesta asti ollut kiinnostunut menneisyydestä, ja Hämeen keskiaikainen linna on hänelle tärkeä paikka.

Vapaa-ajallaan Aalto kirjoittaa kahta blogia, joista toinen käsittelee arkeologiaa ja toinen egyptologiaa. Muinainen Egypti onkin keskiajan ohella hänen mieliaiheitaan. Hän harrastaa myös keskiajan elävöittämistä, ja häneen voi törmätä keskiaikaisilla markkinoilla.

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen luovutti Ilari Aallolle ja Elina Helkalalle Aleksis Kiven päivänä 10.10.2016. tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon teoksesta Matkaopas keskiajan Suomeen (2015 Atena).

Ilari Aallon kirjoittama ja Elina Helkalan kuvittama Matkaopas keskiajan Suomeen perustuu tiukasti uusimpaan tutkimukseen. Kekseliäästi tekijät johdattavat lukijan turistioppaan tavoin matkalle keskiaikaiseen maailmaan. Keskiajan maailma tapoineen ja käytäntöineen on nykysuomalaiselle kuin vieras maa ja kulttuuri, opasta siis tarvitaan. Siksi lukija perehdytetään niihin asioihin, jotka 1300- ja 1400-lukujen Suomessa matkanneet, toisista kulttuureista tulleet ihmiset ovat kohdanneet kenties hyvinkin vieraina ja outoina. Ihmisten arkielämään kuuluneet asiat, kuten ruoka, vaatteet, tavat, kieli ja kaupankäynti esitellään lukijalle elävästi. (Opetus- ja kulttuuriministeriön tiedote 10.10.2016)

Aallon tavoittaa sähköpostiosoitteesta ilanaa(at)utu.fi ja hänen blogikirjoituksiaan voi lukea täältä: http://mullanalta.blogspot.fi/

Ilari Aalto. Kuvaaja: Terho Aalto/Wikimedia

Mikael Agricola -seuran osasto onnistui keräämään Turun Kirjamessuilla osastolleen runsaasti Agricolasta sekä seuran toiminnasta kiinnostuneita messukävijöitä. Ohessa kuvia osaston messuhulinasta sekä seuran lavaohjelmasta.

Iloinen päivystäjäjoukko esitteli perjantaina kiinnostuneille muun muassa Agricola-aiheista kirjallisuutta sekä seuran järjestämiä monipuolisia matkoja.

Osastolla riitti tasaisesti vierailijoita.

Turun kaupunginjohtaja Aleksi Randell tutustuu Agricola-kirjallisuuteen.

Sunnuntaina FT Päivi Laine Haastatteli professori Kaisa Häkkistä B-hallin TIETO -lavalla aiheesta “Käsin kirjoitettua kirjakieltä ennen Agricolaa”.

Kaisa Häkkisen esiintyminen keräsi suuren määrän kuulijoita.

Mikael Agricola -seuran aktiivit huomasivat syksyn aikana, että Agricola 2007 -juhlavuosisivusto oli kadonnut verkosta ja alkoivat tutkia syytä asiaan.

Kävi ilmi, että Turun yliopistossa tehdyn uudistuksen myötä, sivut olivat jääneet siirtämättä ja unohtuneet bittiavaruuteen. Yliopiston viestinnän avustuksella ne saatiin kuitenkin nopeasti paikannettua. Uuden kodin juhlavuosisivustolle tarjoaa nyt osuvasti Mikael Agricola -portaali, johon on koottu monipuolisesti juhlavuoden eri toimijoiden tuotoksia. Tiedoksi siis kaikille sivuja kaivanneille, että vuoden 2007 runsasta materiaalia voi käydä edelleen katsomassa täältä. Mikael Agricola -portaaliin tie löytyy puolestaan tästä linkistä.

Kirjoittamiseen ja lukemiseenhan kirjakieltä tietenkin tarvitaan. Kielet ovat kuitenkin syntyneet ja kehittyneet vuosituhansien aikana puhumalla. Puhekieliä on aina paljon enemmän kuin kirjakieliä. Yleensä niitä sanotaan murteiksi. Monien kielten murre-sana, dialekti, tarkoittaakin puhumista. Espanjassa se näyttää tarkoittavan kieltä yleensä. Puhe- ja kirjakielen ero tuntuu olevan monelle epäselvä, yhtä epäselvä kuin kirjaimen ja äänteen ero. Eikähän se ero ihan selvä olekaan. Voihan kirjakieltäkin myös puhua, ainakin lukemalla ääneen. Tästä voi vakuuttua vaikkapa kuuntelemalla vanhoja suomalaisia elokuvia.

Kun Euroopassa näyttää 1500-luvulla syntyneen kirjakieliä kuin sieniä sateelle, se johtui tietysti kirjapainosta, jonka ansiosta kirjakielille oli paljon enemmän käyttöä. Esivallan viesti voitiin saada perille entistä tehokkaammin. Sitä mahdollisuutta ei voinut olla käyttämättä.

Kun kirjakieli on aina oppitekoinen konstruktio, jonka säännöt ja sanasto on määritelty tai suorastaan määrätty, niistä syntyy myös ongelmia ja kiistoja. Koskaan ei ole itsestään selvää, minkälainen sen kirjakielen tarkkaan ottaen pitäisi olla. Kun Venäjän Karjalasta neuvostovallan aikana muodostettiin autonominen tasavalta, sille määrättiin kaksi virallista kirjakieltä, venäjä ja suomi. Se suomi tarkoitti samaa kieltä kuin Suomessa käytetty. Siis niinkuin suomenruotsi on periaatteessa sama kirjakieli kuin valtakunnanruotsi. Vaikka kirjakieli poikkesi Karjalassa puhutuista kielimuodoista paljon enemmän kuin Suomessa, valtakunnansuomi lienee valittu, koska se oli ainoa sivistyskieleksi sellaisenaan kelvannut valmis kirjakieli. Valtaakin pitivät aluksi Suomesta tulleet emigrantit, jotka osasivat juuri sitä kieltä. Kun poliittinen suhdanne 1930-luvun mittaan muuttui, suomen kielestä tulikin vihollisen kieli, joka kiellettiin, ja tilalle konstruoitiin Aunuksen karjalan pohjalta uusi kirjakieli, jota kirjoitettiin kyrillisin kirjaimin. Se jäi lyhytikäiseksi, kun talvisodan seurauksena tasavalta alkoikin taas olla osittain suomalainen. Kielitilanne on sittemmin jatkunut sellaisena. Kirjakielenä on yhä valtakunnansuomi. Suurin muutos on, että suomea ja karjalaa puhuva väestö on vähentynyt lähes olemattomiin. Eihän valtakunnansuomella ole alun perinkään ollut syntyperäisiä paikallisia puhujia. Heitä on tullut Inkerinmaalta ja Suomesta.

Tilanteessa, jossa kaikki suomensukuiset kielimuodot ovat käyttökielinä kuolemassa, on ruvettu vaatimaan, että kullekin pikkukielelle tai murteelle on laadittava ja otettava käyttöön oma kirjakieli. Suomessa on alettu tukea tätä kehitystä ja Itä-Suomen yliopistossa karjalan kielestä on tehty oppiaine professoreineen kaikkineen. On siis jälleen konstruoitu karjala-niminen kirjakieli, joka lienee erilainen kuin 30-luvun vastaava kieli, muutenkin kuin latinalaisten aakkostensa puolesta. Samaan aikaan Karjalan viimeiset suomenkieliset lehdet ovat kuolemaisillaan, eikä tasavalta ole enää kaksikielinen muodollisestikaan. Auttaako tämä pirstoutuminen suomalaisten kielten säilymistä? Ehkä niin luullaan. Kirjakielen tehtävä on täysin muuttunut. Kirjakielestä ei enää yritetäkään tehdä sivistyskieltä. Sen ajatellaan tukevan puhuvan kieliyhteisön kielen säilymistä. Kieliä ikään kuin säilötään kirjalliseen muotoon. Venäjän Karjalassahan (ja laajemmin Laatokan ympäristössä) näitä säilöttäviä kielimuotoja on useita.

Suomen Lapissa on rippeitä kolmesta saamelaiskielestä. Niiden sanotaan olevan todella eri kieliä siinäkin mielessä, että ne eivät ole keskenään ymmärrettäviä, niin kuin sentään venäjä ja ukraina, jotka ovat lähinnä poliittisista syistä eri kirjakielet, kuten Skandinavian kieletkin. Mutta sen sijaan, että saamelaiset pyrkisivät kokoamaan voimansa yhden kirjakielen ympärille, vähäiset voimat käytetään, karjalaiseen tapaan, vahvistamaan kielten erillisyyttä. Kaksi pienintä kieltähän ovat lähes kuolleet, ja niitä yritetään elvyttää. Tuloksena lienee kansatieteellisiä kuriositeetteja, joita säilytetään tekohengityksen avulla, ja ainakin kirjoitettuna.

Onneksi Suomessa päästiin alun alkaen yhteen kirjakieleen, joka ei hajonnut edes 1800-luvun taisteluissa. Jossittelijan on helppo kuvitella vaihtoehtoista kielitilannetta: Jos Venäjä ei olisi vallannut Suomea, ja suomalaiset eivät olisi kyenneet sopimaan yhteisestä kirjakielestä, meillä voisi olla kaksi suomen kieltä. (Onhan norjalaisillakin kaksi kirjakieltä.) Raumalaiset ja kuopiolaiset ainakin väittäisivät, että eivät ymmärrä toisiaan. Tällaisilla kielillä olisi tarve korostaa erilaisuuttaan. Niinhän on käynyt Jugoslaviassa, jonka hajoamista on vahvistettu hajoittamalla yksi kirjakieli ensin kolmeksi, vähitellen ehkä useammaksikin alakieleksi. Meillä valtakielenä olisi ruotsi. Sitä osaisivat kaikki, ja yhteys Eurooppaan olisi vahvempi, kun se olisi vahvistunut jo aikaisemmin. Kahden kielen mallissa suomesta ei olisi voinut kehittyä sellaista sivistyskieltä kuin siitä todellisuudessa on.

Ossi Haaramäki Kokonaiskuvaa etsimässä Mikael Agricolan persoonasta ja elämäntyöstä. [Nurmo: Ossi Haaramäki], 2012. 58 s., kuv.

Teologian tohtori, asessori Ossi Haaramäki on ollut monessa mukana. Hän kuuluu usealla mittapuulla arvioituna Suomen evankelis-luterilaisen kirkon laaja-alaisiin vaikuttajiin ensin aktiivisina työvuosinaan 1960–1990-luvuilla ja sitten eläkkeellä ollessaan 2000-luvun alussa. Haaramäki on henkilö, joka uutterasti ja itseään säästämättä auttaa monia eri toimijoita antamalla asiantuntemuksensa, kokemuksensa ja laajan suhdeverkkonsa heidän käyttöönsä.

Haaramäellä on paljon mielenkiinnon kohteita. Yksi niistä on ollut Mikael Agricola sekä hänen merkityksensä. Haaramäki on toiminut uutterasti edistääkseen Agricolan elämäntyön tunnettavuutta laajalti suomalaisessa yhteiskunnassa, niin mediassa, koululaitoksessa, yliopistomaailmassa kuin kirkossakin. Hän on myös tunnustettu Agricolan elämäntyön popularisoija, joka on kysytty esitelmöijä eri puolilla Suomea.

Haaramäki on tämän ohella ollut aktiivisesti mukana Agricolan elämäntyön vaalimiseen liittyneessä hallinnollisessa toiminnassa yhteiskunnan, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja yhteisöjen tasolla. Hän on ollut muun muassa mukana valmistelemassa ja toteuttamassa opetusministeriön organisoimaa Agricolan juhlavuotta 2007 sekä osallistunut sen jälkeen tämän juhlavuoden perintönä syntyneisiin hankkeisiin ja projekteihin.

Haaramäki on toiminut Mikael Agricola -seuran hallituksen aktiivisena ja aloitteita tekevänä jäsenenä. Hän on muun muassa hankkinut seuralle rahoitusta ja ollut mukana seuran käytännön toiminnassa monin eri tavoin. Haaramäki on ollut yksi niistä keskeisistä toimijoista, joiden työn tuloksena Mikael Agricolan muistomerkki voitiin pystyttää uudelleen Viipuriin 2009.

Haaramäki esittelee nyt esiteltävässä teoksessaan työpanostaan ”Agricolan parissa” tuomatta kuitenkaan itseään esiin. Kirja on lähinnä lähteisiin ja tutkimuskirjallisuuteen sekä Haaramäen omiin kokemuksiin perustuva esseekokoelma Mikael Agricolasta ja tämän elämäntyöstä. Teoksen nimi Kokonaiskuvaa etsimässä Mikael Agricolan persoonasta ja elämäntyöstä kuvaa hyvin kirjan sisällön ja tarkoituksen.

Haaramäki aloittaa teoksensa kuvaamalla, että Agricolaa ja tämän elämäntyötä ei muistettu lähes lainkaan 1600–1700-luvuilla. Tämä oli tuolloin vain ”yksi piispa piispojen joukossa” ilman suurempaa merkitystä ”uskonpuhdistajana ja Suomen kirjakielen isänä”. Haaramäki tuo sen jälkeen esille Agricolan ”löytämisen” 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja 1900-luvun alkupuolella, jolloin kansallisromanttinen suomalainen historianäkemys syntyi osana kansallista heräämistä.

Haaramäki esittää sen jälkeen sen, miten 1900–2000-lukujen vaihteessa tapahtunut historiallinen muutos vaikutti Agricolan elämäntyön muistamiseen. Se nostettiin tuolloin uudelleen esille, ei vain Suomessa, vaan myös Venäjään kuuluvassa Viipurissa. Haaramäki esittelee useat venäläiset ja suomalaiset toimijat, jotka kunnioittivat historiaa ja saivat aikaan sellaista, mitä ei olisi voinut kuvitella vaikkapa 50 vuotta sitten. Venäläisistä toimijoista hän mainitsee esimerkiksi akateemikko Vladimir Smirnovin, Venäjän Duuman Suomi-ryhmän neuvonantajan Aleksandr Belovin ja arkeologi Aleksandr Saksan, suomalaisista taas ministeri Jaakko Nummisen, professori Markus Hiekkasen ja erityisasiantuntija Ossi Tuusvuoren. Tässäkään yhteydessä Haaramäki ei tuo itseään esiin.

Mainittujen herrojen – ja monien muiden – työpanoksen tuloksena syntyi tapahtumasarja, joka johti 2009 edellä mainittuun Agricolan muistomerkin uudelleen pystyttämiseen Viipuriin. Haaramäki kirjaa tämän tapahtumasarjan muistiin ja selostaa sen alkaneen Agricolan kuolinpaikan muistokiven löytämisestä 1993 Kuolemanjärven Akkalan kylästä. Seuraava vaihe oli sitten tämän muistokiven uudelleen pystyttäminen 2000 Kuolemanjärven Kyröniemen kärkeen, Agricolan todennäköiselle kuolinpaikalle.

Haaramäki esittelee tämän jälkeen, kuinka Agricolan rauhanneuvottelumatkaa kuvaavia arkistolähteitä saatiin esiin Moskovassa sijaitsevista arkistoista. Ne eivät olleet varsinaisesti uusia, mutta niiden olemassaoloa ei ollut muistettu lähes vuosisataan. Asiakirjoja tutkittiin sekä Suomessa että Venäjällä, ja aiheesta järjestettiin seminaareja.

Seuraava vaihe Haaramäen kuvaamassa tapahtumasarjassa oli 2007 Agricolan juhlavuosi, joka sysäsi lopullisesti liikkeelle hankkeen saada Agricolan muistomerkki takaisin Viipuriin. Seuraavan kahden vuoden aikana oli monia vaiheita, kuten esimerkiksi muistomerkin alkuperäisen kauluskiven löytyminen ja byrokratian aiheuttamia hankaluuksia. Hanke kuitenkin toteutui 2009, kuten on jo todettu. Haaramäki esittää sen jälkeen, että Turun tuomiokirkon yksi kappeli nimettiin nimikkokappeliksi. Hän ei tuo tässäkään yhteydessä itseään esille.

Haaramäki kuvaa vielä teoksensa lopussa Kari Tarkiaisen tutkimukseen nojaten Agricolan viimeiseksi jäänyttä matkaa Moskovaan ja kuolemaa Karjalan kannaksen Kuolemanjärvellä. Haaramäki päättää teoksensa esittelemällä lyhyesti, mutta oleelliset seikat esille tuoden, 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa aikaansaadun monitieteisen Agricola-tutkimuksen.

Haaramäen teos on arvokas muistiin merkintä siitä, mitä Agricolan elämäntyön muistamisen vaalimiseksi on tehty 1900–2000-lukujen taitteessa. Siihen on sisältynyt esineellisiä ja kirjallisia löytöjä, uudelleentulkintoja, tieteellisiä kokouksia, diplomaattisia neuvotteluja sekä ennen kaikkea innostusta historiaan. Tämä on kirjattu ylös tulevia polvia varten. Se on Haaramäen teoksen ansio!

Jyrki Knuutila

Kirja-arvio on julkaistu alun perin Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 2013.

Kun ajatellaan 2000-luvulla virinnyttä Agricola-tutkimuksen renessanssia, oli erityisesti juhlavuosi 2007 tutkimuksen laadun ja määrän suhteen poikkeuksellinen. Merkillisesti vuosi 2012 jatkoi samaan suuntaan tuoden julkisuuteen uusia tasokkaita tutkimuksia, joskin määrällisesti vähemmän.

Professori Simo Heininen julkaisi alkuvuodesta Editan kustantamana teoksen Agricolan perintö. Paulus Juustenin elämä (Porvoo 2012, 218 s.). Kyse on ensimmäisestä piispa Paulus Juustenin elämäkertakirjasta. Piti siis tulla 2000-luvulle ennen kuin saamme lukea uusimpaan lähdeaineistoon tukeutuvan selvityksen tästä monista eri syistä kiistellystä persoonasta. Esitellessään Juustenin kirjallista tuotantoa Heininen nostaa esiin Piispainkronikan tämän tärkeimpänä saavutuksena. Tekstiä lukiessa herää ajatus: jo oli aikakin selvittää Piispainkronikan synty, sisältö ja H. G. Porthanin analysoima ja julkistama ”uusi tuleminen”. Kysehän on suomalaisen historiankirjoituksen ”lähtöruudusta”, jossa myös Mikael Agricola saa oman arvionsa. Heinisen selvittely edustaa suomalaisen historiankirjoituksen parasta tasoa.

Mathias Johannis Westhin koodeksista valmistunut kriittinen editio, jonka on toimittanut professori Kaisa Häkkinen, on julkaistu nimellä Codex Westh. Westhin koodeksin tekstit (Turun yliopisto, Wanhan suomen arkisto 5, Uniprint 2012, 206 s.). Tämä laaja kahdelle palstalle sanoitettu poikkitieteellinen editio on työllistänyt monilukuisen tutkijajoukon. Tutkimuksellisesti hedelmälliseksi Agricolan aikalaisen Mathias Westhin suomeksi Ruotsissa käsikirjoittaman kirkkokäsikirjan ja messun sanoituksen tekee se seikka, että siinä tarjoutuu kiinnostava vertailumahdollisuus Westhin ja Agricolan käyttämän suomen kielen kesken. Aivan ilmeisesti tämä vertaileva selvitystyö on muun tutkimuksen ohessa syventänyt kielitieteellistä ydintehtävää, kielen rakenteiden ja muotojen sekä merkitysten ymmärrettävyyden lisäämistä – tässä yhteydessä myös Agricolan sanoitusten osalta.

Häkkinen toteaa ja tiivistää (s. 34): ”Kaiken kaikkiaan Westhin koodeksin kieli on monissa suhteissa samanlaista kuin Mikael Agricolan kieli.” Konkreettisin ero sanoituksilla on siinä, että ”Agricolan teksti on painettua, mutta Westhin koodeksin kieliasu on kauttaaltaan käsin kirjoitettu”.

Reformaatioajan liturgisiin käytäntöihin teologian näkökulmasta perehtynyt professori Jyrki Knuutila ja kirkkomusiikin tutkijat Erkki Tuppurainen ja Jorma Hannikainen ovat monien kielitieteen, historiantutkimuksen ja musiikkitieteen edustajien kanssa olleet luomassa tätä koodeksikokonaisuutta. Tuppurainen ja Hannikainen ovat jo aiemmin julkaisseet Westhin koodeksin nuotiston ja sanoitukset omassa sarjassaan.

Paljon on vielä avoimia kysymyksiä erityisesti Westhin persoonan ja toimintapaikkojen (Rauma, Tukholma) tiimoilta, mutta eräänlainen perustutkimus uusien avausten pohjaksi tässä kriittisessä editiossa on luotu.

Teologit ovat vuosikymmenten aikana pyrkineet saamaan otetta Mikael Agricolasta syvemmässä mielessä teologina ja ”hengellisenä isänä”. Jos hän olisi ehtinyt kirjoittaa edes saarnojensa postillan, meillä olisi lähteitä sanoittaa jotakin syvempää kuin leimata hänet oman kirjastonsakin perusteella kielenkääntäjäksi tai pappien opettajaksi tai humanistipapiksi, joka oli kiinnostunut myös kansan uskomuksista ja astronomiasta.

Selvitellessään Agricolan Rukouskirjan lähteitä teologian tohtori Juhani Holma on väitöskirjassaan Sangen ialo Rucous (2008) todennut, että Agricolan ohjeistus papistolle oli enemmänkin yleisluonteista kuin uskonopilliseen orientoitumiseen kutsuvaa. Toki Agricolan opetus esimerkiksi rukouksesta ja sen tarpeesta eri elämäntilanteissa on aitoa pastoraaliteologiaa, jonka esittäjänä hän ei ollut vain kielenkääntäjä vaan mielenkääntäjä, joka saattoi olla pitäytymättä käännettävään tekstiin ja tehdä omaperäisiä lisäyksiään suomalaisten reformaattorina.

Edellä olevaa taustana ajatellen on enemmän kuin mielenkiintoista lukea työteliään professorin Kaisa Häkkisen toimittamassa Mikael Agricolan runokirjassa (Turun yliopisto. Wanhan suomen arkisto 6. Turku 2012, 93 s.) uudelleen löydettyä lähdepohjaa ja uusia tulkintoja. Agricolan käännöskirjojen esipuheista, virsirunoista ja muista sanoituksista koostuvan aineiston pohjalta on syntynyt johtopäätös: Mikael Agricola ei ollutkaan itse asiassa vain pelkkä suomentaja vaan ensimmäinen turkulainen runoilija, joka antoi kirjalliselle sanoitukselleen muodon ja sisällön.

Keskiaikaiset, niukat kirjalliset primaarilähteet ovat aikanaan kiinnittäneet Viljo Tarkiaisen huomiota, ja hän pitikin runoutta Agricolan tuotannossa omana kirjallisuuden lajinaan. Häkkisellä on kielitieteilijänä ollut käytettävissään työryhmiensä kanssa muun uudemman lähdeaineiston kanssa Agricola-tutkimuksen vastavalmistunut ”salainen ase”: morfosyntaktinen tietokanta. Siinä kaikki Agricola-teksteistä löytyvät sanat (n. 8 500) on analysoitu ja toisinnot eri tekstiyhteyksissä luetteloitu. Tietokanta on avannut uuden tutkimuksellisen kasvualustan. Siitä on uskottavana johtopäätöksenä: ”Verbien nominaalimuotojen käyttö on Agricolan runoissa niin idiomaattista, että kirjoittajan kielitaitoa on pidettävä syntyperäisen suomalaisen veroisena” (s. 47).

Siis: alkaa kuulua Agricolan ”oma ääni”. Hänen runoissaan ja runomuotoisissa sanoituksissaan elää ja ajattelee yllättäen aito Agricola enemmän kuin on tiedetty. Lukekaa ihmiset turkulaisen runoilijan Mikael Agricolan runokirja. Kyse on äidinkielemme juurihoidosta. Myös koko suomenkielisen kirjakulttuurin olemassaolosta ja kasvusta. ”Ota tai kirja ja visust lue.” Riemullista!

TT Ossi Haaramäki

Kirjoitus on julkaistu alun perin Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 2013.