Kyllä se kuulee suomen kielen ?
Keijo Perälä maanantaina 6. joulukuuta, 2010Kun suomen kielen professoria haastatellaan, häneltä on tapana kysyä mielipidettä suomen kielen tulevaisuudesta. Syntymäpäivähaastatteluissaan Kaisa Häkkinenkin lausui jälleen uskonsa suomen kielen säilymiseen tässä maassa. Niinhän meidän suomalaisten on pieni pakko uskoa, vaikka kielen käyttöala koko ajan supistuu.
Suomen kielen tulevaisuuden turvaamiseksi on laadittu melko äskettäin toimintaohjelma ja aivan äskettäin Suomen kielen lautakunta on vedonnut yliopistoihin suomen kielen säilyttämiseksi korkeimman koulutuksen ja tieteen kielenä. (Huomaan, että Suomen kielen lautakuntakaan ei puhu enää opetuksesta vaan koulutuksesta. Vielä 80-luvulla Kouluhallituksessa osattiin vitsailla, että koulutusta tarvitsevat vain koirat ja kadetit. Sitten alkoi koulutuksen vyörytys. Nyt kukaan ei enää edes opiskele vaan kouluttautuu. Tällaisia muutoksia tapahtuu huomaamattamme. Yliopistoissakaan ei liene enää opiskelijoita vaan koulutettavia.)
Kielen vaihto tapahtuu huomaamatta, hiljalleen. Huomaamme sen vasta kun kehitys on jo pitkällä. Kukaan itseään kunnioittava tieteilijä ei enää julkaise tutkimuksiaan suomeksi. Jotta tutkimus olisi edes mahdollista noteerata muuallakin kuin Suomessa, se on julkaistava englanniksi. Tämän vaatimuksen ulkopuolelle ei oikeastaan jää paljon muita tutkimusaloja kuin suomen kielen tutkimus, ehkä sekin vain osittain, ja jotkin hyvin kansalliset tutkimusaiheet. Suomen yliopistoihin halutaan ulkomaisia opiskelijoita. Siinä voidaan onnistua vain siinä määrin kuin opetusta muutetaan englanninkieliseksi.
Tässä ei toimintaohjelmat auta. Niillä voidaan koettaa huolehtia siitä, että asioista olisi mahdollista sentään keskustella tieteelliseen tapaan eli sivistyneesti myös suomeksi. Siinäkin voi olla tarpeeksi tekemistä. Kehä on sulkeutumassa. 1800-luvulla haluttiin opiskella kansallisilla kielillä latinan sijasta. Siinä onnistuttiin, mutta nyt huomataan uudestaan, että kyllä se latina sittenkin on välttämätön.
Onko sivistynyt keskustelu tulevaisuudessa mahdollista suomeksi, on lähinnä tapakulttuurikysymys. Oikealla suomen kielellä, ei fingliskalla, keskustelemisella pitäisi olla jonkinlaista arvostusta. Sen pitäisi olla hienoa, jotta oppineet, anteeksi, koulutetut ihmiset sitä harrastaisivat. Intelligentsiamme johtava konservatiivi, prof. Matti Klinge ei kannata pyrkimystä keksiä kaikille asioille suomenkieliset nimet. Hänen mielestään voitaisiin sanoa telefooni, kun kerran televisio kelpaa. Turkulaisena tunnen hiukan vanhaa Turun murretta. Siinähän melkein joka kolmas sana oli ruotsia. Niin helposti se käy.
Toisekseen, englanninkielisten termisanojen käyttö on paljon helpompaa. Niiden kääntäminen suomeksi vaatii vaivaa. Ensin käytetään yksittäisiä englannin sanoja, sitten lauseita. Suomentaminen tuntuu aina vain vaikeammalta. Ja sitten aletaan selittää, että käännettäessä merkitys, ainakin vivahde, muuttuu. Niin kuin usein tapahtuukin. Se johtuu asioiden luonteesta.
Kansainvälistyminen ei millään alalla voi tapahtua ilman suuria muutoksia kielioloissa. Kansainvälistymistä taas tapahtuu yhä useammalla elämän alalla. Kun yhtiön johtokuntaan otetaan yksi ulkomaalainen jäsen, työkieli on vaihdettava englanniksi. Kaikki paperit on kirjoitettava englanniksi ja kaikissa tärkeimmissä kokouksissa, vähitellen kaikissa kokouksissa, on puhuttava englantia. Hienotunteisuuden nimissä suomen kielen käyttö kielletään kahvipöytäkeskusteluissakin.
Mitä tälle kehitykselle voi tehdä? 1800-luvulla samanlaisen kehityksen pysäytti kansallisuusaate, joka johti kansalliseen eristäytymiseen ja kansalliskiihkoon. Jokin osuus kansalliskiihkolla oli 1900-luvun kauheisiin sotiinkin. Pitääkö maailman englanninkielistymistä siis edes yrittää estää? Jos sillä vaikkapa vähänkin edistettäisiin maailmanrauhaa, saavutusta ei voisi vähätellä. Ikävä kyllä asiat eivät mene näin yksioikoisesti. Kehitystendensseillä on taipumus aiheuttaa vastavaikutuksia. Euroopan unioniin kuulumistakin kyetään käyttämään kansalliskiihkon lietsontaan ja epärealistiseen eristäytymisuskoon. Kaikki olisi muka paremmin, jos emme kuuluisi kauheaan unioniin. Kuinka paljon tällä huijauksella saadaankaan ääniä seuraavissa eduskuntavaaleissa?
ttamiseen sen kulttuurihistoriallista arvoa vastaavaan asemaan. Hanke käynnistyi Kordelinin tuella tämän vuoden alussa. Hanketta johtaa dosentti, FT Markus Hiekkanen. Lisää tietoa hankkeesta ja sen etenemisestä löytyy seuran 