Kun ajatellaan tällä 2000-luvulla virinnyttä Agricola-tutkimuksen renessanssia, oli erityisesti juhlavuosi 2007 tutkimusten laadun ja määrän suhteen poikkeuksellinen. Merkillisesti vuosi 2012 jatkoi samaan suuntaan tuoden julkisuuteen uusia tasokkaita tutkimuksia, joskin määrällisesti vähemmän.
Professori Simo Heininen julkaisi alkuvuodesta Editan kustantaman teoksen Agricolan perintö. Paulus Juustenin elämä (Porvoo 2012, 218 s.). Kyse on ensimmäisestä piispa Paulus Juustenin elämäkertakirjasta. Piti siis tulla 2000-luvulle ennen kuin saamme lukea uusimpaan lähdeaineistoon tukeutuvan selvityksen tästä monista eri syistä kiistellystä persoonasta. Esitellessään Juustenin kirjallista tuotantoa Heininen nostaa esiin Piispainkronikan hänen tärkeimpänä saavutuksenaan. Tekstiä lukiessa herää ajatus: Jo oli aikakin selvittää tuon Piispainkronikan synty, sisältö ja Porthanin analysoima ja julkistama ”uusi tuleminen”. Kysehän on suomalaisen historiankirjoituksen ”lähtöruudusta”, jossa myös Mikael Agricola saa oman arvionsa. Heinisen selvittely edustaa suomalaisen historiankirjoituksen parasta tasoa.
Kriittinen editio Mathias Johannis Westhin koodeksista, jonka on toimittanut professori Kaisa Häkkinen, on julkaistu nimellä Codex Westh. Westhin koodeksin tekstit (Turun yliopisto, Wanhan suomen arkisto 5, Turku 2012, 206 s.) Tämä laaja, kahdelle palstalle sanoitettu poikkitieteellinen editio on työllistänyt monilukuisen tutkijajoukon. Tutkimuksellisesti hedelmälliseksi tuon Agricolan aikalaisen Mathias Westhin suomeksi Ruotsissa käsikirjoittaman kirkkokäsikirjan ja messun sanoituksen tekee se seikka, että siinä tarjoutuu kiinnostava vertailumahdollisuus Westhin ja Agricolan käyttämän suomen kielen kesken.
Aivan ilmeisesti tämä vertaileva selvitystyö on muun tutkimuksen ohessa syventänyt kielitieteellistä ydintehtävää: kielen rakenteiden ja muotojen sekä merkitysten ymmärrettävyyden lisäämistä – tässä yhteydessä myös Agricolan sanoitusten osalta. Häkkinen toteaa ja tiivistää (s. 34): ”Kaiken kaikkiaan Westhin koodeksin kieli on monissa suhteissa samanlaista kuin Mikael Agricolan kieli.” Konkreettisin ero sanoituksilla on siinä, että ”Agricolan teksti on painettua, mutta Westhin koodeksin kieliasu on kauttaaltaan käsin kirjoitettu”.
Reformaatioajan liturgisiin käytäntöihin teologian näkökulmasta perehtynyt professori Jyrki Knuutila ja kirkkomusiikin tutkijat Erkki Tuppurainen ja Jorma Hannikainen ovat monien kielitieteen, historiantutkimuksen ja musiikkitieteen edustajien kanssa olleet luomassa tätä koodeksikokonaisuutta. Tuppurainen ja Hannikainen ovat jo aiemmin julkaisseet Westhin koodeksin nuotiston ja sanoitukset omassa sarjassaan. Paljon on vielä avoimia kysymyksiä erityisesti Westhin persoonan ja toimipaikkojen (Rauma, Tukholma) tiimoilta, mutta eräänlainen perustutkimus uusien avausten pohjaksi tässä kriittisessä editiossa on luotu.
Teologit ovat vuosikymmenten aikana pyrkineet saamaan otetta Mikael Agricolasta syvemmässä mielessä teologina ja ”hengellisenä isänä”. Kun hän olisi ehtinyt kirjoittaa edes saarnojensa postillan, meillä olisi lähteitä sanoittaa jotakin syvempää kuin leimaamalla hänet oman kirjastonsakin perusteella kielenkääntäjäksi tai pappien opettajaksi tai humanisti-papiksi, joka oli kiinnostunut myös kansan uskomuksista ja astronomiasta.
Selvitellessään Agricolan Rukouskirjan lähteitä, tohtori Juhani Holma on väitöskirjassaan Sangen ialo Rucous (2008) todennut, että Agricolan ohjeistuskin papistolle oli enemmän yleisluonteista kuin uskonopillisesti orientoitumiseen kutsuvaa. Toki hänen opetuksensa esimerkiksi rukouksesta ja sen tarpeesta eri elämän tilanteissa on aitoa pastoraaliteologiaa, jonka esittäjänä hän ei ollut vain kielenkääntäjä, vaan mielenkääntäjä, joka saattoi olla pitäytymättä käännettävään tekstiin ja tehdä omaperäisiä lisäyksiään suomalaisten reformaattorina.
Edellä olevaa taustana ajatellen on enemmän kuin mielenkiintoista lukea työteliään professorin Kaisa Häkkisen toimittaman Mikael Agricolan runokirjan (Turun yliopisto, Wanhan suomen arkisto 6, Turku 2012, 93 s.) uudelleen löytämää lähdepohjaa ja uusia tulkintoja. Agricolan käännöskirjojen esipuheista, virsirunoista ja muista sanoituksista koostuvan aineiston pohjalta on syntynyt johtopäätös: Mikael Agricola ei ollutkaan itse asiassa vain pelkkä suomentaja, vaan ensimmäinen turkulainen runoilija, joka antoi kirjalliselle sanoitukselleen muodon ja sisällön.
Keskiaikaiset, niukat kirjalliset primaarilähteet ovat aikanaan kiinnittäneet Viljo Tarkiaisen huomiota ja hän pitikin runoutta Agricolan tuotannossa omana kirjallisuuden lajina. Häkkisellä on kielitieteilijänä ollut käytettävissään työryhmiensä kanssa muun uudemman lähdeaineistonsa kanssa Agricola-tutkimuksen vastavalmistunut ”salainen ase”: morfosyntaktinen tietokanta. Siinä kaikki Agricola-teksteistä löytyvät sanat (noin 8500) on analysoitu ja eri tekstiyhteyksissä toisinnot luetteloitu. Tietokanta on avannut uuden tutkimuksellisen kasvualustan. Siitä uskottavana johtopäätöksenä: ”Verbien nominaalimuotojen käyttö on Agricolan runoissa niin idiomaattista, että kirjoittajan kielitaitoa on pidettävä syntyperäisen suomalaisen veroisena.” (s. 47).
Siis: alkaa kuulua Agricolan ”oma ääni”. Hänen runoissaan ja runomuotoisissa sanoituksissaan elää ja ajattelee yllättäen aito Agricola enemmän kuin on tiedetty. Lukekaa ihmiset turkulaisen runoilijan Mikael Agricolan runokirja. Kyse on äidinkielemme juurihoidosta. Myös koko suomenkielisen kirjakulttuurin olemassaolosta ja kasvusta. ”Ota tai kirja ja visust lue.” Riemullista.
Ossi Haaramäki
dekanus emeritus, teologian tohtori
Nurmo
Ossi Haaramäeltä ilmestyi vuonna 2012 kirja Kokonaiskuvaa etsimässä. Mikael Agricolan persoonasta ja elämäntyöstä (omakustanne), jossa valotetaan varhaisempaa Agricola-aiheista tutkimusta.
