Prof. Anto Leikolan puhe Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton juhlassa, jossa luovutettiin vuoden 2010 kääntäjäpalkinnot. Juhla pidettiin tällä kertaa Turussa, Mikael Agricolankin aikoinaan johtaman koulun, Katedraalikoulun juhlasalissa 8.4.2011. Koulu on nykyään Turun ruotsinkielinen lukio.
”Isällisesti, lempeästi kohteli heitä provasti, ja huomasi pian suureksi iloksensa, että heidän lukutaitonsa oli moitteeton, vieläpä yhden ja toisen vallan kiitettävä.” Näin kertoi Aleksis Kivi Jukolan veljeksistä suuren romaaninsa kahdennessatoista luvussa, ja edellisistä luvuista muistamme, että joillekin heistä lukutaidon hankkiminen oli ollut todella kiven takana. ”A P C, ummee nälkäpuuroo”, kuten vikkelä Eero tokaisi kovapäisemmälle veljelleen Juhanille. Veljesten mainitaan lukeneen aapisen ja katekismuksen, ja rovastilta he saivat lahjaksi nahkaselkäiset Uudet Testamentit, joita he sittemmin hartaasti lueskelivat.
Pelkkää käännöskirjallisuutta siis, voidaan huomauttaa. Käännöksiä saksasta ja kreikasta. Uuden Testamentin kääntäjä tiedetään nimeltä, Mikael Agricola, mutta Martti Lutherin katekismuksen kääntäjä on jäänyt unohduksiin. Ja mitä hyvänsä Jukolan veljekset myöhemmin lukivatkaan, se oli jokseenkin kaikki käännöstä. Harvoin tulemme edes ajatelleeksi, miten suurelta osalta koko kulttuurimme perustuu käännöksiin. Mitä olisi Aleksis Kivestäkään tullut, ellei hän olisi pässyt lukemaan Shakespearea ja Cervantesia sekä monenlaisia tietokirjoja ruotsalaisina käännöksinä?
Jos eurooppalaisen kirjallisuuden, itse asiassa koko eurooppalaisen kulttuurin alkukieliä ovat kreikka ja latina, myöhemmässä vaiheessa italia, espanja, ranska, saksa ja englanti, on Euroopan perifeerisemmissä osissa, kuten Pohjolassa, valtaosa tästä kulttuurista saatu käännöksinä. Tämä on myös ollut omiaan ehkäisemään tiettyä itseriittoisuutta, joka nykyäänkin leimaa niin anglosaksista kuin ranskalaista ja saksalaistakin kulttuuria, missä käännösten merkitys on paljon vähäisempi kuin Skandinaviassa ja Suomessa. Englantilainen, amerikkalainen tai ranskalainen saattaa helposti kuvitella, että kaikki mikä on merkittävää, sisältyy siihen mitä on kirjoitettu heidän omalla kielellään, kun taas me emme moiseen kuvitelmaan helposti sortuisi. Me tiedämme, että pysyäksemme kiinni eurooppalaisessa kulttuurissa meidän on käännettävä jatkuvasti omalle kielellemme ei vain sitä mikä on uusinta uutta vaan myös sitä mikä on vanhastaan merkittävää, olipa se sellaista mikä on jo joskus käännetty mutta päässyt kielellisesti vanhentumaan, tai sellaista mitä ei ole koskaan ennen suomennettu.
Kun tänä talvena naputtelin omaa osuuttani valmisteilla olevaan suomennoskirjallisuuden historian tietokirjoja käsittelevään osaan, saatoin selvästi nähdä, miten paljon klassistakin tietokirjallisuutta on vielä suomentamatta ja toisaalta miten välttämätöntä suomennosrintamalla on pysytellä myös tärkeimmän uuden kirjallisuuden tuntumassa. Monet tiedolliselle maailmankäsityksellemme tärkeät, etten sanoisi välttämättömät kirjat on aikoinaan käännetty suomeksi vuosien ja jopa vuosikymmenien viiveellä, mutta toisaalta on paljon myös kirjoja, joiden suomennos on ilmestynyt vain vuoden tai parin kuluttua alkuteoksesta. Tähän olisi päästävä: että kaikilla maailman kielillä kirjoitetut uudet ja keskeiset kirjat saataisiin meidän kielellemme niin pian kuin mahdollista. Omalta kohdaltani ajattelen ennen kaikkea luonnontieteitä, mutta sama koskee yhtä hyvin humanistisia aloja, kuten filosofiaa, historiaa ja muuta. Näiden kaikkien merkitys kansalaisten maailmankäsitykselle on universaalinen, ja silloin kun on kysymys merkittävistä tiedoista ja merkittävistä ajatuksista, on jokseenkin yhdentekevää, millä kielellä ne on alkuaan esitetty. Siinä suhteessa on tietokirjallisuudella ja kaunokirjallisuudella nähdäkseni ilmeinen ero: kaunokirjallisuus on paljon enemmän alkuperäiseen kieleen sidottua, mutta onneksi se harvoin on sitä kokonaan, niin että kääntäminen tulee senkin kohdalla mahdolliseksi.
Väliin näkee väitettävän, ettei kirjoja kannata kääntää, kun kaikki kuitenkin osaavat sen verran englantia että voivat lukea noita ulkomaalaisia kirjoja. Toinen yleinen väite on, että kyllä maailmassa pärjää kun vähän englantia osaa. Molemmat väitteet ovat kovin harhaisia. Kuinka moni Suomessa olisi lukenut Stephen Hawkingin ”Ajan lyhyttä historiaa”, ellei sitä olisi suomennettu? Kuinka moni olisi lukenut Darwinin ”Lajien synnyn”, ellei sitä olisi suomennettu? Ja kuinka moni on lukenut Darwinin ”Ihmisen polveutumisen”, jonka suomennos on tulossa julki vasta ensi vuonna? Kuinka moni olisi lukenut Paolo Rossin teoksen ”Modernin tieteen synty Euroopassa”, vaikka se tiettävästi on jo vuosia sitten käännetty englanniksi? On selvää, että meidän on hyvä osata lukea kirjoja ei vain englanniksi vaan muillakin maailman kielillä, sillä kaikkien maailman kirjojen suomentamista ei sentään juuri voitaisi kuvitella.
Ehkä monen mielestä ei ole niin tärkeää, että meidän kulttuurimme seuraa maailman kulttuuria, kun englannillakin pärjää. Mutta kaikki maailman kulttuuri ei toki ole englanninkielistä, olkoonkin että englanti on kasvanut varsinkin luonnontieteissä ja teknologiassa sellaiseksi lingua francaksi, jota alan ihmiset yleensä puhuvat keskenään ja jolla he kirjoituksessakin kommunikoivat. Niin kuin latina joskus muinoin, tuo Euroopan todellinen äidinkieli, jonka jonkinasteinen osaaminen vielä vuosisata tai pari sitten oli sivistyneelle ihmiselle välttämätöntä.
Mutta vaikka emme millään tavoin kapinoisi englanninkielen ylivaltaa vastaan, paitsi siellä missä se vaikuttaa tarpeettomalta hienostelulta, kuten pankkiautomaateissa tai erilaisten yhtiöiden tehtävänimikkeissä, olisi harhaa kuvitella, että englanti riittäisi. Ja vaikka Itä-Suomessa järjestettäisiin erityistä venäjänopetusta niille koululaisille, jotka suunnittelevat jäävänsä loppuiäkseen Itä-Suomeen tai siirtyvänsä työskentelemään Venäjälle, ei se riittäisi yhtään sen enempää. Olen hieman hämmentyneenä lukenut uutisia, joiden mukaan esimerkiksi saksan tai ranskan opiskelu on kouluissa vähenemässä, ja ihmetellyt, sanotaanko tätä Eurooppaan menemiseksi tai siellä olemiseksi. Ei ole mitään syytä ajatella, että suomalainen koululainen ei oppisi useampiakin kieliä ainakin jotenkuten, ellei hän sitten turvaudu Jukolan Juhanin selitykseen, että hänellä vain on niin kova pää. On selvää, että riittävän kieltenopetuksen järjestäminen ympäri maata maksaa jonkin verran, mutta mihin parempaankaan yhteiskunta voi rahojansa käyttää kuin tulevaisuutensa varmistamiseen tällä tavoin.
Kaikesta kielitaidosta huolimatta kääntämistä tarvitaan paljon, ja oikeastaan entistä enemmän, sekä nyt että tulevaisuudessa. On käännettävä monenlaisia kirjoja monista eri kielistä ja julkaistava niitä. Työskentelin kauan sitten suuressa kustantamossa, jossa nuorekas johtoryhmämme uskoi, että juuri työ suomalaisen kulttuurin hyväksi antaa yhtiölle sen olemassaolon oikeutuksen; nykyään olen ollut huomaavinani, että isot kustantamot ovat enemmän tai vähemmän luopuneet tästä moraalista ja tyytyneet siihen että ne turvaavat rahantuoton osakkaille. Merkittävien tietokirjojen julkaiseminen on yhä enemmän liukunut pienemmille kustantajille, jotka useinkin toimivat kannattavuuden rajoilla. Suomalaisen kulttuurin tähden voimme olla kiitollisia siitä, että niitä vielä on olemassa.
Voimme olla kiitollisia myös siitä, että monet yhä jaksavat tehdä suomentajan epäkiitollista mutta yleensä kuitenkin henkisesti palkitsevaa työtä. Puolen vuosisadan kokemuksella voin sanoa, että siihen ei niin vain kyllästy, mutta kyllähän se voisi muuten paremmin kannattaa. Meillä on oltava runsaasti suomentajia, sekä eri kieliin tai eri tiedonaloihin keskittyviä että yleistaitajia, ja heillä on oltava riittävästi työmahdollisuuksia. Mutta työmahdollisuudet tarkoittavat tietenkin myös sitä, että suomentaja voi elättää itsensä kohtuullisesti ja normaalien työpäivien puitteissa. Kun eivät kustantajien rahkeet aina riitä, edes silloinkaan kun hyvää tahtoa riittäisi, on yhteiskunnan tultava apuun. Yksityiset säätiöt tekevät tässä suhteessa arvokasta työtä, ja monen merkittävän teoksen suomennostyö on pystytty toteuttamaan nimenomaan säätiöiden turvin. Siitä huolimatta tärkein vastuu on yhteiskunnalla kollektiivina, ja täsmällisemmin se merkitsee tässä ennen kaikkea valtion kirjastoapurahoja. Niiden määrä ei kaiken kaikkiaankaan ole huimaava – verrataanpa niitä esimerkiksi huippu-urheilun saamaan tukeen, josta kulttuurimme ei muuten paljon kostu – ja varsinkin tietokirjallisuuden kääntämisen osuus on noissa apurahoissa suorastaan mitätön.. Näyttää siltä kuin yhteiskuntamme päättäjät eivät todellakaan välittäisi siitä, pysyykö kirjallinen ja tiedollinen kulttuurimme eurooppalaisen ja globaalin kulttuurin tasalla vai ei.
Jukolan veljekset pakenivat lukkarin koulua ja pakollista lukutaitoa Impivaaraan. Impivaaralaisuudesta on tullut käsite, jota olen kuullut jopa viime päivien vaalikeskusteluissa käytettävän, eikä kovinkaan positiivisessa sävyssä. Mutta veljeksetkin opettelivat lopulta lukutaidon ja astuivat sen myötä yhteiskuntaan sen täysivaltaisina jäseninä. Niinpä yhteiskunnan on omalta osaltaan pidettävä huolta siitä, että heidän ei tarvitse palata takaisin; ilman tehokasta, monipuolista ja yhteiskunnan sekä henkisesti että taloudellisesti arvostamaa kääntäjäkuntaa tämä ei onnistu.
