Tekivätkö Porvoon maapäivät Agricolasta suurmiehen?
Keijo Perälä torstaina 26. maaliskuuta, 2009Maaliskuussa 2009 muistellaan Porvoon maapäiviä vuonna 1809. Vaikka ns. Suomen sota vielä jatkui, keisari Aleksanteri I antoi suomalaisille kuuluisat lupauksensa, joiden todellisesta sisällöstä historiantutkijat ovat kiistelleet näihin päiviin saakka.
1800-luvun lopulla kärjistyneet poliittiset suhteet keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan välillä leimasivat Suomen ja Venäjän suhteita vaihtelevissa oloissa pitkälle 1900-luvulle. Vuosisadan jälkipuoliskolla, maiden välisten poliittisten suhteiden taas muututtua, alet-tiin Venäjän vallan aikaa arvioida uudelleen. Historiantutkimuksemme johtavan russofii-lin Matti Klingen johdolla meille on opetettu, että Suomen historian venäläinen vuosisa-ta olikin hyvää aikaa ja Venäjään liittyminen oli meille onnellinen historian käänne.
Autonomian aikana Suomessa tapahtui tietenkin valtava kehitys kaikilla elämänaloilla. Uusi ajattelutapa on, vaikka ei aina julkilausutusti, sisältänyt väitteen, että vastaavaa kehi-tystä ei olisi tapahtunut Ruotsin valtakunnassa. Viime vuosina jotkut ovat rohjenneet kiistää tämän olettamuksen.
Pintapuolinenkin silmäys Ruotsin kehitykseen kertoo, että jokseenkin joka suhteessa kehitys kulki Ruotsissa jonkin vuosikymmenen Suomea edellä. Suomi oli ollut kiinteä osa Ruotsin valtakuntaa ja varsinainen Suomi oli lähellä pääkaupunkia. Miten Suomi olisi voinut jäädä sivuun kaikesta kehityksestä?
Venäjän vallan suurimpina siunauksina on pidetty sitä, että autonominen asema mah-dollisti valtiolaitosten perustamisen ja kansallisuusaatteen. Omaa valtion hallintoa ei Ruotsin yhteydessä tietenkään olisi syntynyt, mutta mikä mahti olisi pitänyt kansallisuus-aatteen poissa Suomesta? Venäjän keisari käski suuriruhtinaskunnan asukkaita rupea-maan suomalaisiksi ja poliittiset syyt saivat hänet suosimaan suomen kieltä suhteessa ruotsiin. Suomalaiset tekivät työtä käskettyä ja alkoivat rakentaa suomen kirjakieltä. Mi-kael Agricolakin otettiin esille historian unohduksesta ja korotettiin suurmieheksi, jossa asemassa hän on sittemmin pysynyt. Eihän hän kansallisuusaatteesta mitään tiennyt, mutta hän oli ensimmäinen suomeksi kirjoittanut henkilö, jonka kirjoituksia painettiin kirjoiksi, minkä vuoksi hänestä tuli kirjakielen perustaja. Se taas oli kullan arvoinen pe-ruspääoma, jota uudet aatteet pystyivät kasvattamaan.
Suomen kirjakielellä katsottiin Ruotsin aikana olevan käyttöä vain sikäli kuin rahvaalle suunnattu viestintä sitä vaati. Niinpä kirjakielen kehittämiseen ei kiinnitetty suurta huo-miota eikä kirjoja julkaistu suomeksi kovin paljon. Kansallisuusaate antoi kansojen kie-lille paljon suuremman merkityksen ja roolin. Mutta tätä ei keksitty Suomessa eikä Ve-näjällä. Kyllä se aate tuli lounaasta, siis enemmän Ruotsin suunnasta. Vuoden 1809 jäl-keisestä ajasta on sanottu, että Euroopassa oli kaksi ruotsalaista valtiota, Ruotsi ja Suomi. Tieteelliset ja kulttuurisuhteet olivat koko autonomian ajan kiinteät läntiseen Euroop-paan, josta uudet aatteet saatiin. Tuskin nämä yhteydet olisivat olleet heikommat, jos olisimme kuuluneet Ruotsiin. Ja Mikael Agricolan perustava elämäntyö olisi ollut käytet-tävissä samalla tavoin.
Ruotsiin perustettiin jo v. 1809 perustuslaillinen monarkia, jossa oli parlamentarismin-kin aineksia. Me olemme kovin ylpeitä vuoden 1906 eduskuntauudistuksesta, jolla ohi-timme Ruotsin ja kaikki muutkin maat äänioikeuden laajuudessa. Mutta paljon hyötyä siitä ei ollut. Eduskunnallahan ei ollut paljonkaan valtaa, koska keisari saattoi kumota kaikki eduskunnan päätökset ja säätää asiasta asetuksella. Tätä valtaansa hän paljon käyt-tikin, mutta ei eduskunta itsekään kyennyt juuri merkittäviä päätöksiä tekemään. Enim-mäkseen siellä riideltiin ja Pietarissa juostiin kantelemassa keisarille. Suomalainen de-mokratia johti käytännössä suureen katastrofiin v. 1918. Emme voi ylpeillä demokrati-amme saavutuksilla ennen vuotta 1919; sen jälkeen kyllä.
Venäläinen kultakausi ei tietenkään ole harhaa. Autonomian ajan lopulla syntynyt venä-läisviha oli varmaan meille onnettomuus, mutta niin oli myös kielitaistelun synnyttämä ruotsalaisviha. Suomessa on laajalti koettu sekä itäinen että läntinen naapurimaamme vihollisiksi.
Kun Mikael Agricolan patsas toivottavasti lopultakin pystytetään kesäkuussa 2009 uudel-leen Viipuriin, siinä voi aistia historian siipien havinaa. Suomen kannalta siinä kohtaavat Ruotsin ja Venäjän valta, kerrankin sovussa. Patsaan jalustassa ja opastustaulussa ei tarvi-ta ruotsin kieltä sen vuoksi, että Suomessa on pieni ruotsinkielinen vähemmistö. Agrico-la oli Ruotsin kirkon piispa ja kuollessaan liikkeellä Ruotsin valtion asioissa. Nykyoloissa meidän on syytä arvostaa sitä, että Venäjän valtio sallii muistomerkin pystyttämisen alku-jaan ruotsalaiseen kaupunkiin, jonka se jälleen kerran on valloittanut ja liittänyt aluee-seensa Pietari Suuren mallia seuraten. Agricolan muistosta kiinnostuneet venäläiset tun-tuvat muistavan häntä rauhantekijänä. Kulttuurisesti Suomi on edelleen varsin ruotsalai-nen maa, mutta sen historiassa on venäläinen vaihe, joka on itsenäisen Suomen muo-dostumisen kannalta keskeinen. Se ei menetä arvoaan sen vuoksi, että historia olisi voi-nut mennä toistakin tietä.