Mikael Agricola -seura

Mikael Agricola oli Paulus Juustenin piispainkronikan mukaan ”syntyisin Pernajan pitäjän Torsbyn kylästä aliselta Uudeltamaalta”. Syntymävuotta kronikka ei mainitse. Olen päätellyt sen sijoittuvan paremminkin vuoteen 1507 kuin yleisesti esitettyyn vuoteen 1510. mutta varmuuteen on mahdoton päästä. Kotitila oli vauras talonpoikaistila, jossa voitiin pitää käräjiä. Mikaelin isän nimi oli Olof, äidin nimeä ei tiedetä. Nimettömiksi ovat jääneet myös Agricolan kolme sisarta.

Agricolan kotiseutu oli ruotsinkielistä aluetta, niin että on syytä olettaa ruotsin olleen hänen kotikielensä. Varma suomen kielen hallinta osoittaa kuitenkin, että hän on oppinut myös kirjoissaan käyttämänsä kielen varhain.

Pitäjän kirkkoherra oli huomannut Mikaelin poikkeukselliset lahjat ja taivutti isän lähettämään pojan koulutielle. Kouluaika on kestänyt kymmenisen vuotta, vuoteen 1528. Koulussa Mikael sai pappiskokelaille tarpeellisen teoreettisen sivistyksen eli kristinopin perustiedot sekä latinan kielen. Se oli hänen ensimmäinen kirjakielensä, jota hän tottuneimmin ja mieluiten luki.

Viipurilla oli vilkkaat yhteydet Suomenlahden eteläpuolelle. Luterilaista oppia saarnattiin 1521 Riiassa ja kolmea vuotta myöhemmin Tal­linnassa, Tartossa ja Narvassa. Se voitti varsin pian puolel­leen näiden kaupunkien porvarit. Reformaatio sai väkivaltaisia muotoja.

Tiedot Suomenlahden eteläpuolen tapahtumista tulivat tuoreeltaan Viipuriin. Kaupungin koulussa on 1520‑luvun al­kupuolella tunnettu sekä humanismin että reformaati­on aatteet ja otettu niihin kantaa. Humanismi kosketti myös teini Mikaelia, joka otti it­selleen isänsä ammatin mukaisen latinankielisen nimen Agricola, joka tarkoittaa maanviljelijää. Nimi oli suosittu Saksan humanistipiireissä.

Turun piispaksi vihittiin loppiaisena 1528 dominikaaniveli Martinus Skytte. Vihkimykselle ei kuitenkaan haettu asiaan kuuluvaa paavin vahvistusta. Kustaa Vaasa oli hieman aikaisemmin katkaissut valtakunnan yhteydet paavinistuimeen ja ottanut omiin käsiinsä korkeimman kirkollisen vallan alkaen piispannimityksistä.

Uusi piispa kutsui kanslerikseen Viipurin koulun rehtorin, ja tämä otti mukaansa tähtioppilaansa Agricolan piispan kirjuriksi. Hän ehti kuunnella Pietari Särkilahtea, ensimmäistä suomalaista Lutherin oppilasta. Piispa Martinus vihki Agricolan papiksi vuoden 1530 tienoilla. Hän saarnasi sekä tuomiokirkossa että piispantarkastuksilla ja valmisti saarnansa hankkimansa Lutherin postillan mukaan.

Reformatio oli päässyt voitolle Turussa, ja piispa lähetti hiippakunnan johtoon valmistuvat lahjakkaat nuorukaiset Lutherin oppiin. Agricola ja hänen matkatoverinsa, pernajalainen Martinus Teit saapuivat Wittenbergiin syksyllä 1536 ja valmistuivat maisteriksi vajaassa kolmessa vuodessa. Opintojen ohella he paneutuivat Uuden testamentin suomennokseen. Agricola pyysi kahdessa alamaiseen sävyyn viritetyssä kirjeessä Kustaa Vaasalta stipendiä työhön. Rahaa ei tullut.

Palattuaan kotiin kesällä 1539 Agricolasta tuli Turun koulun rehtori. Virka oli haasteellinen. Agricola valitti rämpivänsä opetustyön loassa ja kutsui oppilaitaan kesyttömiksi eläimiksi. Koulutyö ei vienyt rehtorin kaikkea aikaa. Suomennostyötä varjosti Kustaa Vaasan kirkkopolitiikka: kirkon omaisuus ja verotulot peruutettiin kruunulle. Hiippakunnan keskushallitus, Turun tuomiokapituli lakkautettiin. 

Agricolan kykyjä tarvittiin myös hiippakunnan hallinnossa. Hän kulki tarkastuksilla vanhenevan piispan sijasta. Piispa piti ohjaksia kuolemaansa saakka, mutta henkinen johto oli Agricolalla.

Piispa Martinus kuoli 1550, mutta kuningas viivytteli viran täyttämisessä vuoteen 1554, ja kun Agricola vihdoin sai piispansauvan käsiinsä, ei hiippakunta enää ollut sama. Kuningas oli jakanut sen kahtia; Agricola sai Turun, Paulus Juusten uuden Viipurin hiippakunnan.

Agricolan piispuuskausi jäi lyhyeksi ja sitä varjosti maaliskuussa 1555 puhjennut Venäjän sota, joka lopulta vei hänen henkensä. Agricola kuului rauhanneuvottelijoihin, jotka lähtivät Kustaa Vaasan langon Sten Leijonhufwudin ja arkkipiispa Laurentius Petrin johdolla Viipurista kohti Moskovaa loppiaisena 1557. Satakunta henkeä käsittävä seurue esitti valtuuskirjeensä Moskovassa 24. helmikuuta.

Paastonaika keskeytti neuvottelut, niin että sopimukseen päästiin vasta maaliskuun lopulla. Paluumatkalla rauha vielä vahvistettiin ristiä suutelemalla Novgorodissa 2. huhtikuuta. Matka oli Agricolalle raskas, ja Juustenin kertoman mukaan ”äkillinen kuolema kohtasi hänet matkalla, ja hän nukkui Herrassa Uudenkirkon pitäjän Kyrönniemen kylässä. Tämä tapahtui 9. huhtikuuta 1557. Kolme päivää myöhemmin hänet haudattiin Viipurin tuomiokirkkoon.

(S. H.)

Mikael Agricola julkaisi suomeksi yhdeksän kirjaa. Ensimmäinen oli pieni aapiskatekismus, Abckiria, jonka ilmestymisvuosi oli todennäköisesti 1543. Ensimmäisestä painoksesta on säilynyt vain muutamia lehden riekaleita. Aapisesta tunnettiin pitkään vain ensimmäinen 16 sivun mittainen arkki, mutta vuonna 1966 löydettiin kahdeksan lisäsivua, jotka paljastuivat aapisen loppuosaksi. Sivut ovat kolmannesta painoksesta, joka julkaistiin Agricolan kuoleman jälkeen.

Aapisen esikuvana oli useita ulkomaisia katekismuksia, joita Agricola ei kuitenkaan noudatellut tarkasti. Jotkin osat ovat yhteisiä kaikille: käskyt, uskontunnustus, Isä meidän ‑rukous sekä kasteen ja ehtoollisen sakramentit. Toisaalta Agricolalla on osia, jotka puuttuvat hänen tärkeimmistä esikuvistaan: aakkoset, Enkelin tervehdys, kellonsoittorukoukset ja lukusanat. Agricolan käännöstyölle oli alusta alkaen ominaista lähteiden vertailu, rinnakkainen käyttö ja esikuvien itsenäinen valikointi.

Aapisen jälkeen Agricola toimitti painoon Rucouskirian Bibliasta, joka ilmestyi vuonna 1544. Se oli kooltaan pieni mutta sitäkin paksumpi: sivuja on kaikkiaan 877. Teos on kaunistettu puupiirroskuvilla, ja koristeena on käytetty punaista painoväriä.

Rukouskirjan ensimmäiseen osastoon on koottu rukouksia Raamatusta, mm. psalmeja. Toisessa osastossa ovat kirkkovuoden jumalanpalveluksissa tarvittavat rukoukset.  Kolmannen osaston rukoukset ovat henkilökohtaista hartaudenharjoittamista varten. Tähän Agricola on ammentanut aineksia sekä keskiaikaisesta perinteestä että uudesta reformaatioajan kirjallisuudesta.

Rukouskirjan alussa on kalenteri, jossa on lueteltu kunkin kuukauden päivät, pyhimysten nimikkopäivät sekä tärkeimpiä vuodenkiertoon liittyviä ilmiöitä. Osa päivistä on merkitty asteriskilla, tähtimerkillä. Ne olivat huonoja päiviä, jolloin ei kannattanut tehdä mitään tärkeätä. Lisäksi annettiin tietoja mm. ajanlaskusta, tähtien tutkimisesta, ennustamisesta, lääkintätaidosta, anatomiasta ja psykologiasta.

Agricolan pääteos oli Se Wsi Testamenti. Sitä hän oli ilmeisesti alkanut suomentaa jo ennen lähtöään Wittenbergiin vuonna 1536. Kääntäminen, käännöksen hiominen ja painattaminen kestivät kauan, ja teos ilmestyi painosta vasta 1548. Sen alussa on kaksi suorasanaista alkupuhetta. Niistä jälkimmäisessä Agricola kertoo käyttämistään lähteistä, suomalaisten käännyttämisestä kristinuskoon ja omasta käännöstyöstään.

Seuraavaksi olivat vuorossa liturgiset kirjat. Vuonna 1549 painettiin Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan Menoista. Sen avulla pappi osasi kastaa lapsia, vihkiä aviopareja ja ottaa synnyttäneitä äitejä jälleen kirkon yhteyteen. Käsikirjasta pappi sai ohjeet myös sairaskäynteihin, ruumiin siunaamiseen ja jälkeenjääneiden lohduttamiseen. Käsikirja opasti, miten mestattavaa piti valmistaa rangaistukseensa, jotta kuolema koituisi hänen syntiensä sovitukseksi.

Samana vuonna ilmestyi Messu eli Herran Echtolinen, joka sisälsi suomenkielisen jumalanpalvelusjärjestyksen. Ehtoollisjumalanpalvelus oli papeille tuttu toimitus jo keskiajalta, mutta reformaation jälkeen sekin piti suorittaa kansankielellä ja kaavaan tuli monenlaisia muutoksia. Messun perään Agricola lisäsi osia Vanhan testamentin profetioista, joita pappi saattoi lukea epistolatekstien asemesta.

Vuonna 1549 Agricola julkaisi vielä kolmannenkin teoksen pappien käsikirjastoon. Se meiden Herran Jesusen Christusen Pina kertoi Jeesuksen kärsimyshistoriasta, joka oli kuvattu evankeliumeissa osittain eri tavoin. Jotta erot eivät olisi hämmentäneet kansaa, pappien piti sovittaa yhteen kertomukset ja selittää niiden ristiriitaisilta näyttävät kohdat. 

Seuraavaksi Agricola keskittyi Vanhaan testamenttiin. Wittenbergiläisen opettajansa Johannes Bugenhagenin esikuvaa noudatellen hän suunnitteli kokonaisuutta, johon sisältyisivät kaikki 150 psalmia sekä valikoima profeettojen kirjoista.  Ensin hän tarttui psalmeihin, joista osan hän oli jo kääntänyt rukouskirjaansa. Dauidin Psaltari valmistui vuonna 1551.

Psalttarin jatkoksi Agricola suomensi osia profeettakirjoista. Alkuaan hänen tarkoituksensa oli ehkä ollut koko Raamatun suomentaminen, mutta viimeistään Psalttarin valmistumisen jälkeen hän totesi tehtävän mahdottomaksi. Vuonna 1551 ilmestyneen teoksensa Weisut ia Ennustoxet alkurunossa hän vertasi itseään kimalaiseen, joka hakee yrteistä parhaan osan eli meden ja hunajan.  

Vuonna 1552 painettu Ne Prophetat Haggaj, SacharJa, Maleachi jäi Agricolan viimeiseksi teokseksi. Kolmen pikkuprofeetan kirjat ilmestyivät erikseen käytännön syistä. Aineiston toimittaminen kirjapainoon Tukholmaan ei onnistunut talvella jääesteiden takia. Teoksen loppuun Agricola lisäsi vielä muutamia osia Mooseksen kirjoista.  

Valtaosa Agricolan julkaisemasta kirjallisuudesta oli muista kielistä käännettyä. Kiinnostavia poikkeuksia ovat Agricolan omat kommentit ja runot, joita on sekä Rukouskirjassa että Vanhan testamentin osissa. Niissä pääsevät esiin Agricolan oma kielenparsi ja ajattelutapa.

(K. H.)

Ensimmäiset suomeksi painetut kirjat syntyivät luterilaisen reformaation tarpeisiin. Papit tarvitsivat työssään rukouksia, messun ja kirkollisten toimitusten kaavoja sekä Raamattua tai ainakin sen tärkeimpiä osia suomen kielellä. Mikael Agricola oli ensimmäinen ja pitkän aikaa ainoa kirkonmies, joka onnistui suomentamaan ja painattamaan tarpeellista kirjallisuutta Tukholman kuninkaallisessa kirjapainossa.

Koska uskonnollinen kirjallisuus oli kansainvälistä, Suomi ja suomalaisuus jäivät siinä yleensä taka-alalle. Kuitenkin Agricolan tuotannossa on kohtia, joissa Suomen olot tavalla tai toisella pääsevät esiin. Jo ennen ensimmäisen kirjansa ilmestymistä Agricola työskenteli Turun tuomiokapitulin kirjurina, ja tällöin hän laati kuninkaan kanslialle luettelon Turun tuomiokirkon ja sen papiston verotuloista. Varsinaista kirjanpitoa ei Agricola tehnyt itse, vaan hän kopioi jo aiemmin kerätyt tiedot yhtenäiseen asiakirjaan. Vuosina 1541‒1542 laadittu selvitys oli ruotsinkielinen, mutta siinä mainittiin useita suomenkielisiä paikkakuntien ja maatilojen nimiä eri puolilta maata.

Agricolan ensimmäinen julkaisu oli Abckiria, jonka loppuun oli lisätty ”Suomen luku” eli suomenkieliset lukusanat. Alussa oli lueteltu kirjainmerkit ja joukko kirjainyhdistelmiä, mutta niiden osalta Agricola ei vielä päässyt suomen kielen ominaislaatua kuvaavaan ratkaisuun. Äänteiden ja kirjainten suhde vakiintui nykyiselle kannalleen vasta vähitellen seuraavien vuosisatojen kuluessa.

Agricola ei anna kovin mairittelevaa kuvaa Suomen papistosta. Rukouskirjassa on runoja, joissa nuhdellaan laiskoja ja mukavuudenhaluisia kirkonmiehiä opetus- ja saarnatehtävien laiminlyönnistä. Ei ole varmaa tietoa siitä, miten kirjaimellisesti nämä kuvaukset pitivät Suomen oloissa paikkansa, mutta Uuden testamentin alkupuheessa Agricola toistaa moitteensa ja toteaa, että osa papeista peräti puolustelee laiskuuttaan sillä, ettei osaa sen enempää latinaa kuin ruotsiakaan eikä siis pysty lukemaan tarpeellisia kirjoja. Käsikirjassaan Agricola varoittaa erityisesti siitä, ettei kastetta suorittava pappi saisi olla juopunut tomppeli.

Uuden testamentin kahdesta alkupuheesta jälkimmäinen sisältää tietoja Suomen historiasta, hallinnosta ja maantieteestä. Suomen käännyttämistä kristinuskoon Agricola kuvaa Ruotsin reformaattorin Olavus Petrin kronikkaa noudatellen. Hän kertoo myös maan sisäisistä rauhattomuuksista ja heimojen välisestä eripurasta. Aivan alussa hän puhuttelee erikseen suomalaisia, hämäläisiä ja karjalaisia, joita varten hän on Uuden testamentin suomentanut. Toisaalla hän mainitsee myös pohjalaiset.

Käännöstyössään Agricola kertoo käyttäneensä Varsinais-Suomen murretta, koska kristinusko oli vakiintunut maan lounaisosissa aiemmin kuin muualla. Toinen tärkeä peruste oli se, että Varsinais-Suomessa sijaitsivat Turku, tuomiokirkko ja piispanistuin. Nimitys Varsinais-Suomi ei ollut käytössä vielä Agricolan aikana, vaan Suomi saattoi tarkoittaa joko Suomen lounaisosaa tai Ruotsin valtakunnan itäistä osaa kokonaisuudessaan. Turun kaupungin suomenkielinen nimi mainitaan ensi kertaa Agricolan teoksissa ja usein muodossa Suomen Turku. Kaupunki on kyllä mainittu asiakirjoissa jo aiemmin, mutta latinan tai ruotsin kielellä.

Samassa esipuheessa Agricola kuvaa Suomen aluejakoa käyttäen lähteenään saksalaista maantieteilijää ja kartografia Jakob Ziegleriä, jonka mukaan Suomi jakautui seitsemään lääniin. Agricola kuvaa lyhyesti myös etelä- ja lounaisrannikon, saariston ja Pohjanmaan ruotsinkieliset alueet, joille oli saapunut siirtolaisia Ruotsista. Naapurikansojakin mainitaan, esimerkiksi ruotsalaiset ja ”venhäläiset”.

Psalttarin alkuruno on Agricolan tuotannon tunnetuimpia kohtia. Siinä hän kuvaa hämäläisten ja karjalaisten pakanallisia jumalia ja kertoo, millaisia paheksuttavia tapoja Suomessa noudatettiin ennen oikean uskon vakiintumista. Monet mainituista jumalista ovat samoja, joita myöhemmin tavataan Kalevalan henkilöhahmoina, esimerkiksi Väinämöinen, Ilmarinen ja Tapio. Agricola on ollut ilmeisen kiinnostunut kansanperinteestä, sillä hän mainitsee pariinkin kertaan Ukon kunniaksi vietetyt vakkajuhlat. Rukouskirjassaan hän siteeraa kansanomaista sääennustusta ja esittää eläinten tiineysajoista kertovan runon.

Alkurunoissaan Agricola kuvaa myös suomalaisten elinkeinoja ja hyötykasveja. Ohran, nisun, rukiin ja kauran lisäksi mainitaan mm. herneet, pavut, kaalit, nauriit, hamput ja liinat eli pellavat. Eräässä reunahuomautuksessa Agricola kertoo Suomessa vuonna 1551 vallinneesta nälänhädästä, jolloin ihmisparkojen täytyi henkensä pitimiksi syödä vehkan juuria, koivunlehtiä, olkia ja hevosenkakkaroita.

Vaikka korkeasti koulutettu ja monia kieliä taitava Agricola kuului kiistatta valtakunnan eliittiin, hän luki itsensä suomalaisten joukkoon. Weisujen alkurunossa hän kirjoittaa ”me suomalaiset” tarkoittaen sekä itseään että muita suomen kielen taitajia, jotka ennemmin tai myöhemmin saisivat käännetyksi koko Raamatun suomen kielelle.

(K. H.)

Agricolan aikana Pernaja oli noin kaksi kertaa nykyistä laajempi. Pitäjä oli pääosin ruotsinkielinen, mutta sen pohjoisosissa Myrskylässä ja Porlammilla puhuttiin suomea. Ruotsinkielisellä alueella on vanhoja suomalaisia paikannimiä, esim. Härkäpää, Sarvisalo, Sarvilahti, jotka todistavat pitkään jatkuneesta kaksikielisyydestä. Vanhoista asiakirjoista löytyy suomalaiseen taustaan viittaavia henkilöiden lisänimiä, kuten Kahari, Väkivasara ja lukuisat Finne-nimet. Itse pitäjän nimi perustuu suomalaiseen murresanaan perna, pärnä, joka tarkoittaa lehmusta tai jalavaa.

Agricolan kotitalo Torsbyn kylässä oli ruotsinkielisellä alueella, mutta siitä ei ole tietoa, mitä kieltä tai kieliä kotona puhuttiin. Ruotsi oli ilmeisesti pääkieli, mutta sen rinnalla voitiin käyttää suomea ja tarpeen tullen muitakin kieliä. Vauraassa talossa oli oman perhekunnan lisäksi palkkatyövoimaa. Pitäjän läpi kulki Suuri rantatie, jota pitkin matkasi virkamiehiä, sotilaita, pappeja ja muuta väkeä Turun tai Viipurin suuntaan. Suomen etelärannikolla Sipoon saaristosta aina Koivistolle asti käytiin ns. seprakauppaa virolaisten kanssa.

1800-luvulta asti on kiistelty siitä, oliko Mikael Agricolan äidinkieli ruotsi vai suomi. Perinteinen termi äidinkieli perustuu siihen ajatukseen, että pikkulapsi oppi kielensä häntä hoivaavalta äidiltä. Nykyään puhutaan kuitenkin usein ensikielestä. Lapsi voi kasvaa monikielisessä ympäristössä ja oppia useita kieliä jo varhaislapsuudessaan. Tällöin kielet yleensä eriytyvät käyttöyhteyden ja puhekumppanin mukaan: äidin kanssa puhutaan yhtä kieltä, isän kanssa toista ja leikkitoverien kanssa kolmatta. Niistä Pernajan pojista, jotka Agricolan lisäksi lähtivät opiskelemaan Wittenbergiin, tiedetään ainakin Martti Teitin ja Erik Härkäpään osanneen suomea.

Suoria todisteita Agricolan suomen kielen taidosta tai sen puutteesta on etsitty hänen suomenkielisistä julkaisuistaan. Teoksista löytyy runsaasti kohtia, jotka nykysuomalaisen silmissä näyttävät oudoilta tai suorastaan virheellisiltä. Näihin on kuitenkin monia eri syitä. Yksi keskeisimpiä on se, että tekstit ovat käännöksiä muista kielistä ja käännösperiaatteet olivat 1500-luvulla toisenlaiset kuin nykyään. Agricolan aikana pyrittiin varsinkin pyhiä tekstejä kääntämään mahdollisimman sanatarkasti ja säilyttämään ilmauksen alkuperäinen rakenne, oli se sitten kohdekielen mukainen tai ei.

Agricolan teoksiin sisältyy mitä ilmeisimmin myös muiden kuin Agricolan itsensä kääntämiä osia, ja kääntäjien kielitaito on saattanut vaihdella paljonkin. Kääntäminen oli vaikeaa myös siksi, että monia teksteissä esiin tulevia asioita ei koskaan aiemmin ollut ilmaistu suomeksi eikä sopivia malleja tai esimerkiksi sanakirjan tapaisia apuvälineitä ollut olemassa. Lainasanoja ja lainattuja rakenteita on runsaasti.

Agricolan aikana ei vielä ollut vakiintunutta suomen yleiskieltä, ja sen vuoksi teksteihin sisältyy paljon sellaista, mikä nykyään tunnetaan vain murteista. Esimerkiksi Agricolan tapa käyttää taipumatonta kieltosanaa ei kaikissa persoonamuodoissa (ettei sinä vieroinut, jollei me riko, ettei te etsi jne.) on tavallinen piirre varsinkin lounaismurteissa. Sellainen kieltolausetyyppi, jossa persoonapääte liitetään kieltoverbin asemesta pääverbiin (muutomat ei ikänäns viitsivät, jotka ei ovat), on todettu yleiseksi Pernajan lähistöllä puhutuissa murteissa.

Erityisesti Pernajan seudulle viittaavia murrepiirteitä on muitakin. Näitä ovat esimerkiksi se-pronominin illatiivimuoto sihin, e-loppuisten substantiivien vokaalivartaloisissa muodoissa nykyisen ee:n paikalla oleva ei (anteiksi, elävän lähtein vesi, aurinkoisen paistein kanssa, makian puheins kautta) sekä adverbijohdos parahuten ’parhaiten’.

Agricolan teoksista löytyy myös murresanoja, joita ei tunneta muualta kuin kaakkoishämäläisistä murteista, esimerkiksi astaita ’havaita’, leitsata ’opastaa’, erähän ’pois’. Suurta virtaa merkitsevä kymi tunnetaan yleisnimenä vain Kymijoen ympäristössä.

Agricolan omaa kieltä voi tutkia hänen runoistaan, joista osa on itsenäisesti sepitettyjä. Runomitan ja loppusointujen tavoittelusta tosin johtuu, että säkeiden lopussa saattaa olla epäsäännöllisiä typistettyjä muotoja. Joka tapauksessa runoissa herättää huomiota se taidokkuus, jolla Agricola käyttää infinitiivi- ja partisiippimuotoja lauseenvastikkeen tapaisina rakenteina: niin kaikki pyhät eläisäns teit; muistas siis rukoollessas heitä; tietens se sielut kadottaa; ne kolmet jäit pränttäämät; ellei me suomalaiset präntättyy saa koko Bibliaa; sen ajan uskon pian tulevan; etkös ‒ ‒ äkkää haiseva raato olevas ja matoin eväs kuoltuas. Myös omistusliitteiden käyttö näissä rakenteissa on idiomaattista.

Pernajan seudulle viittaavat murrepiirteet ja Agricolan kyky käyttää spontaanisti suomelle ominaisia mutta kielenoppijan kannalta vaikeita verbirakenteita todistavat, että vaikka Agricolan ensikieli ja kotikieli olisikin ollut ruotsi, hän on jo lapsuudessaan oppinut käyttämään suomen kieltä syntyperäisen suomalaisen tavoin.

(K. H.)

Arkkipiispa Tapio Luoma on 17. elokuuta luovuttanut kirkkohistorian emeritusprofessori Simo Heiniselle Mikael Agricolan ristin tunnustuksena hänen pitkäjänteisestä työstään ja panoksestaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hyväksi.

Kunniamerkkiperusteluissa todetaan, että Mikael Agricolasta tämän päivän ihmiselle piirtyvä kuva on professori Heinisen keskiajasta uuteen aikaan ulottuvan tutkimustyön tulosta: ”Heininen on tullut tunnetuksi selkeästä ja iskevästä ilmaisustaan, jolle lakoninen huumori ei ole vieras. Heininen ei lankea tutkimusjargoniin eikä tarpeettomilla vierasperäisillä ilmaisuilla keikarointiin, vaan ilmaisee ajatuksensa selkeästi ja muidenkin kuin spesialistien hyödynnettävissä olevalla tavalla. Tässäkin suhteessa hän liittyy suomen kielen käyttömahdollisuudet osoittaneeseen Mikael Agricolaan.

Arkkipiispa voi myöntää Mikael Agricolan ristin kotimaisena huomionosoituksena merkittävästä kirkon tarkoitusperiä edistävästä toiminnasta.

Mikael Agricola -seura onnittelee professori Heinistä kunniamerkistä!

Keskiviikkona 29.9.2021 klo 17—19 järjestetään Turussa, Aboa Vetuksen Factory-salissa  Mikaelin päivän seminaari nimeltään ”Nämet sanat ouat wissit ia totiset”.

Seminaarin aiheena on Mikael Agricolan sanasto.

Seminaarin ohjelma:

17.00 Tervehdyssanat, tietoa Mikael Agricola -seurasta ja sen toiminnasta

17.15 FM, päätoimittaja Maria Lehtonen: Mikael Agricolan sanasto Vanhan kirjasuomen sanakirjan perustana

17.45 FT, dosentti Tanja Toropainen: Mikael Agricolan yhdyssanat

18.15 Professori emerita Kaisa Häkkinen: Mikael Agricolan sanakirja

Kukin esitelmä kestää 20 minuuttia, minkä jälkeen on 10 minuuttia aikaa kysymyksille ja keskustelulle. Seminaarista tehdään videotallenne, joka julkaistaan myöhemmin.

Tilaisuus on avoin ja maksuton. Seminaariin osallistuminen ei edellytä seuran jäsenyyttä, mutta jäseneksi on mahdollista liittyä seminaarin yhteydessä. Käytännön järjestelyissä noudatetaan Turun yliopiston koronaohjeistusta (alle 50 hengen ryhmät, maskipakko). Koska tilanne elää jatkuvasti, seminaariin liittyvät tiedot on syytä käydä tarkistamassa vielä uudelleen seuran kotisivuilta ennen paikalle saapumista.

Tervetuloa!

Mikael Agricola -seura

Tietoa esiintyjistä

Maria Lehtonen on Turun yliopiston suomen kielen tohtoriopiskelija, joka on työskennellyt pitkään Kotimaisten kielten keskuksessa Helsingissä Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajana. Tällä hetkellä hän toimii päätoimittajan sijaisena.

Tanja Toropainen on Turun yliopiston suomen kielen yliopisto-opettaja ja dosentti. Hän on väitellyt Turun yliopistossa vuonna 2017 yhdyssanoista ja yhdyssanamaisista rakenteista Mikael Agricolan teoksissa.

Kaisa Häkkinen on Turun yliopiston suomen kielen emeritaprofessori, joka tällä hetkellä tekee päätyönään sanakirjaa Mikael Agricolan teosten sanastosta.

Tasan 500 vuotta sitten tapahtui asioita, joilla oli kauaskantoiset seuraukset. Tammikuussa 1521 Wittenbergin yliopiston raamatunselitysopin prosessori ja augustinolaismunkki Martinus Luther julistettiin pannaan. Muutamaa kuukautta myöhemmin huhtikuussa 1521 keisari Kaarle viides antoi Lutherille mahdollisuuden puolustaa kirkon virallisesta linjasta poikkeavia ajatuksiaan Wormsin valtiopäivillä. Luther ei taipunut valtiopäivien paineen alla, vaan totesi: ”En voi enkä tahdo peruuttaa mitään, sillä on epävarmaa ja väärin toimia omaatuntoaan vastaan. Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon.” Kuukautta myöhemmin Luther julistettiin lainsuojattomaksi. Hänen toimintansa kirkon uudistamiseksi oli tullut tienhaaraan.

Tietyllä tavalla kevään 1521 tapahtumat reformaation historiassa ovat merkittävämpiä kuin teesien julkaiseminen syksyllä 1517. Teesit toki olivat alku reformaatiolle, joka johti ennen pitkää myös Trenton kirkolliskokoukseen vastauskonpuhdistuksen merkeissä. Teeseissä Luther nosti esiin muutamia epäkohtia kirkon toiminnassa, mutta Wormsin valtiopäiviin mennessä oli jo tapahtunut selkeää opin muodostusta. Se merkitsi uuden kirkon syntyä, vaikka se ei Lutherin ensisijainen tarkoitus ollutkaan. Vuoteen 1521 mennessä Lutherilta oli ilmestynyt jo 81 teosta. Reformaattorin ajatukset olivat saavuttaneet kirjojen ja kirjasten kautta jo sadat tuhannet lukijat. Peruutusvaihetta ei enää ollut.

Samaan aikaan kun Wittenbergissä, Wormsissa ja Wartburgin linnassa tapahtui mullistavia asioita, nuori koululainen Mikael Olavinpoika opetteli latinan kieltä ja muita yleissivistäviä aineita Wiipurin koulussa. Humanismin ja reformaation vaikutukset kolkuttelivat jo Mikeelin koulukaupungin porteilla. Vuonna 1521 uutta oppia julistettiin jo Riiassa ja muutamaa vuotta myöhemmin tieto reformaatiosta ja sen merkityksestä tunkeutui vääjäämättä myös Wiipurin koululaisten tietoisuuteen.

Koulupoika Mikael ei vielä tuolloin voinut aavistaa omaa humanismiin ja reformaatioon liittyvää kutsumustaan. Hänen ei tarvinnut julkaista reformatorisia kirjoituksia, koska Luther ja Ruotsin reformaattori Olaus Petri olivat ehtineet ne jo kirjoittaa. Mikael Agricolan tehtäväksi tuli julkaista lähes 2500 sivua Raamatun käännöstä ja muita kirkollisia kirjoja suomen kielellä. Siihen antoi sysäyksen eräs niin ikään 500 vuotta sitten toimeen pantu uroteko. Martti Luther käänsi talvella 1521-1522 Uuden testamentin saksan kielelle. Näin vuodesta 1521 muodostui suuntaa antavien tapahtumien näyttämö myös Turun hiippakunnalle ja sen tulevalle piispalle.

Hyvää Mikael Agricolan päivää 2021

Juhani Holma, Mikael Agricola -seuran puheenjohtaja     

Martti Rautanen rantautui kollegoidensa – ensimmäisten suomalaisten lähetyssaarnaajien – mukana Walvis Bayhin 14.2.1869, suurten nälkävuosien jälkeen.

Ystävyys namibialaisten ja suomalaisten kanssa alkoi siitä, ja jatkuu.

Rautas-Martti työtovereineen oli pioneeri monella tavalla: hänen muotoilemansa ja elämänsä malli ennakkoluulottomasta, uteliaasta ja kokonaisvaltaisesta missiosta kantaa tulevaisuuteen vielä 2020-luvullakin.

Professorina kiinnitän huomiota siihen miten hän kasvoi tutkijaksi tekemällä ja kiinnostumalla, ennakkoluulottomasti yhteyksiä rakentaen.

Kun korostamme paljon muodollista tutkijakoulutusta – ikään kuin ”form should be the norm” – olisi varmaan hyvä avautua vaihtoehtoisille poluille, joilla normi kehittyy orgaanisesti, ei organisoidusti.

Rautanen, maaorjan vain vähän kouluja käynyt poika Inkerinmaalta, kasvoi mittaansa tehtäviensä mukana. Niiden tekeminen vaati yli kymmenen kielen hallintaa.

Eilen Sirkka Katutan tarjoamalla illallisella, Windhoekissa, kuulin eläkkeellä olevalta papilta, Dr Paulus Ndamanomhatalta, miten Rautasen malli näkyi suomalaisen ja paikallisen väen kohtaamisessa.

Suomalaiset eivät ottaneet paremman väen statusta, vaan kävivät yhdessä haasteisiin, perusteista lähtien. Yhteinen kasvutarina oli elämänmittainen ja -näköinen, kohti keskenään ymmärrettävää kieltä, toinen toisensa kanssa jaettavia ilmaisuja, yhdessä harjoitettavia taitoja, yhdessä soveltaen.

***

Sain viettää pääsiäisviikon samoilla rannoilla missä Martti kumppaneineen otti ensimmäisiä askeliaan uudessa kotimaassaan yli 150 vuotta sitten.

Tänä pääsiäisenä jaoimme Päivi-vaimoni ja kahden afrikkalaisen opiskelijan, Lannien ja Moisesin, kanssa kiirastorstain ehtoollisen Lagoon View’n vierastalossa.

Namibialainen Lannie oli valinnut musiikin YouTubesta, mosambikilainen Moises kattanut pöydän, Päivi sai ehtoollisen aikana viestin pojille ja minä olin pappina siinä pyhässä tilassa joka oli meille osoitettu ja valmistettu.

Alttaritauluna oli ikkuna. Se avautui samalle Valaskalojen lahdelle joka oli ottanut vastaan toiset suomalaiset kauan sitten, erilaisessa maailmassa jossa kulkemista, yhteydenpitoa ja ystävystymistä estivät koronaa katalammat ja tuntemattomammat tekijät.

Ehkä me vielä muutamme tänne?

Silloin saan opetella sen kielen jota Walvis Bayssa nykyään puhutaan.

Tai joka puolella maailmaa, digitaalisin ilmaisuin.

Erkki Sutinen

Hyvät Mikael Agricola -seuran jäsenet

Kulunut vuosi on ollut koko maailmassa poikkeuksellinen pandemian takia. Moni asia on yhteisen turvallisuuden takia erilainen ja eristetty. Myös Agricola-seuran kokoukset, luennot ja retket on jouduttu peruuttamaan tai siirtämään verkkoon.

Vaikka elämme globaalisti hyvin poikkeuksellista aikaa, voimme olla hyvillämme siitä, että nykyään on olemassa keinoja, joilla koko maailma yksissä tuumin pystyy nujertamaan vaarallista virusta. Toisin on ollut aikaisempina vuosisatoina. Musta surma, paiserutto ja muut kulkutaudit ovat tappaneet paikka paikoin jopa kolmanneksen väestöstä. Näin teki myös muutama vuosisata sitten vallinnut pieni jääkausi.

Olen viime viikkoina kuunnellut keskiaikaan ja sitä seuranneisiin vuosisatoihin liittyviä historiaa käsitteleviä podcasteja. Olen vasta niitä kuunnellessani tajunnut, että ihmisten elinolosuhteet ovat olleet välillä hirvittävän vaikeita. Meidän on vaikea kuvitella niitä olosuhteita, joiden keskellä mm. Mikael Agricola teki elämäntyötään. Juuri olosuhteisiin nähden Agricolan saavutukset ovat vielä arvokkaampia, kuin miltä ne näyttävät koottujen teosten kansien välissä.

Algusa oli Sana / Ja se Sana oli Jumalan tykene / Ja Jumala oli se Sana / Teme oli algusa Jumalan tykene… Henes Eleme oli / ia se Eleme oli Inhimisten Walkeus / Ja se Walkeus Pimeydes paista…

1. Johannesen Euangelium. Ensimeinen Lucu

Kirjoitan tätä joulukirjettä talvipäivän seisauksen päivänä, vuoden pimeimpänä päivänä. Siksi tuntuu hyvältä ja toiveikkaalta lukea yllä olevia Mikael Agricolan suomentamia Johanneksen jouluevankeliumin sanoja ”Walkeudest, ioca Pimeydes paista”. Ne muistuttavat, että Elämä ja Sana tuli Jumalan tyköä tänne meille ihmisille turvaksi. Hän syntyi seimeen pimeänä yönä, hän, ”Inhimisten Walkeus”.

Toivotan seuramme jäsenille valoisaa joulujuhlaa

Samalla ilmaisen yhteisen ilomme siitä, että Mikael Agricolan seuran hallituksessa on tasavallan presidentin hiljattain nimittämä tuore akateemikko Kaisa Häkkinen.

Järvenpäässä Pyhän Tuomaan päivänä A.D. 2020

Juhani Holma, Mikael Agricola -seuran puheenjohtaja